Mies Halusi Nukkua 616p3s

Pekka Lempiäinen

Mies halusi nukkua

SAGA Egmont

Mies halusi nukkua

Cover image: Shutterstock Copyright © 1996, 2021 Pekka Lempiäinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726870435

1st ebook edition Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com Saga Egmont - a part of Egmont, www.egmont.com

Rikkinäinen lakana

1.

Lämpömittarin elohopea on jo viikonpäivien ajan toistellut miinus kolmenkymmenen asteen lukemia. Eletään nyt sydäntalven ankarinta aikaa.

Ukko kömpii ryteikköisestä kuusimetsästä pienelle aukiolle. Risuja, havunneulasia ja lunta on takertunut vaatteisiin. Kädessään ukolla on kirves, olalla roikkuu pokasaha. Selässä hänellä on reppu, laihanlainen, sisältää niukasti eväitä. Päässä on karvalakki, korvaläpät korvien päällä. Yläruumiin suojana on useita villapaitoja, risoja kaikki, niiden päällä vielä sarkapo. Jaloissa pussihousut, sekä jonkinmoiset nahkaiset jalkineet. Ukko oli hiihtänyt metsään varhain aamulla. Silloin oli kuunsirppi köllöttänyt taivaalla tähtikatraan joukossa. Nyt on aurinko jo kiivennyt lakikohtaansa, paistaa melko kirkkaasti, mutta ei lämmitä. Suksensa ukko oli jättänyt pellonlaitaan. Metsässä ei lunta ollut tarpeeksi hiihtäjälle. Tuppasivat vaan suksenkärjet tökkimään kiinni risujen alle ja juurakoihin. Yhtenään joutui peruuttamaan. Työtä mies oli tehnyt jo useita tunteja. Haapoja ja leppiä, koivujakin sekä mitä lie käppyrämäntyjä, kurjia ohkaisia kuusia on nyt kasoissa karsittuna jo melkoinen määrä. Kasvaa tuossa metsässä toki myös tukkipuuta, mutta niihin ei ukko tahdo kajota. Kasvaa saavat vielä myös elinvoimaiset, suorarunkoiset nuoret männyt ja kuuset. Aamuvarhaisella oli työnteko tupannut hikeä ihonpintaan, vaikka ei hän omasta mielestään ollut kovinkaan ahkerasti työtä tehnyt. Hän oli silloin riisunut pari villapaidoistaan pois, mutta pukenut ne hetikohta uudelleen ylleen. Oli pakkanen tarttunut kylmillä kourilla häntä niskasta. Nyt keskipäivällä häntä viluttaa ja hikoiluttaa vuorotusten. Hän arvaa jo tulleensa kipeäksi. Keuhkokuumettako se tekee, hän ihmettelee aukion laidalla, huohottaa uupuneena.

Hän katkoo muutamasta suuresta kuusesta kuivia oksia ja rakentaa niistä nopeasti nuotion. Kuivat risut syttyvät helposti tuleen. Kirveellä hän katkoo pari paksumpaa oksaa klapeiksi, lisää ne nuotioon. Eväsrepusta hän kaivaa esiin kuhmuisen, nokisen kahvipannun ja tunkee sen lunta täyteen. Kahviveteen joutuu paljon roskia. Hän ei nyt piittaa siitä. Kahvipannun hän nostaa oksan nokassa nuotion ylle, lykkää oksan toisen pään kivenkoloon. Kahvipannu pysyy nuotiossa miten kuten, keinuu hieman. Vielä hän katkoo muutamia tuoreita kuusenoksia, latoo niitä nuotion vierelle, käy havujen päälle polvilleen. Hän ottaa repun syliinsä, kauhoo sisältöä. Kahvinporoja on pienessä peltirasiassa, jonka kannessa meksikolaisnainen esittää tanssitaitoaan. Ukko pitää naista mustalaisena, ei ole kuvaa koskaan paremmin silmäillyt. On tuon rasian joskus löytänyt tyhjänä tienposkesta. Sokeripalasia hänellä on kuunarin sillipurkissa. Hapanleivän siivuja on muutama mukana, ovat monasti käytettyyn voipaperiin käärittyinä, vähän kosteita ja nuhjuisia. Hän vain vilkaisee niitä, työntää ne sitten takaisin reppuun. Palvikylki sen sijaan tuntuisi nyt maistuvan. Hän veistää kylkipalasta muutamia sopivia suupaloja, mussuttaa hartaana muutamalla hampaallaan. Nyt häntä alkaa paskattaa. Hän nostaa kahvipannun kannen ja kauhoo pannuun vähän lisää lunta. Hän katsoo nuotiota pää kallellaan, arvostelevasti, nakkaa liekkeihin vielä muutaman klapin. Nyt hän kompuroi kiireesti nuorien kuusien suojaan, avaa jo matkalla vyön, vilkuilee vielä ympärilleen ettei näkijöitä ole, laskee sitten housut kinttuihin, kyykistyy ähkimään. Nuo nuoret kuuset hän muutaman vuoden kuluttua kaataisi ja myisi ne kaupunkilaisille joulukuusiksi. Sievoiset rahathän arvelee niistä saavansa. Pakkanen nipistää pian pakaroista. Paperia ei ole matkassa mukana. Pieni oksa ajaa saman asian. Hän saa läpensä miten kuten puhtaaksi, kääntyy sitten kyykkysillään ja lykkää oksan paskakasaan pystyyn. Housujen napitus ja vyöttäminen ei onnistu kohmeisilla sormilla. Hän kannattelee housujaan molemmilla käsillä, rientää nuotion äärelle. Kahvivesi kiehuu jo. Hän nostaa pannun liekeistä, lämmittää hetken käsiään nuotion yllä, napittaa housut ja vetää vyön tiukalle.

Kylmyys käy kimppuun selkäpuolelta, puistattaa. On kai po jäänyt ryttyyn housunvyötärön kohdalta. Ei hän ryhdy sitä nyt oikomaan. Hän lisää kahviveteen niukasti poroja, nostaa taas pannun liekkien ylle. Kahvi kiehuu yli siinä samassa, sihisee tulessa. Pieni muovimuki on joskus ollut vaaleanpunainen, nyt päältä likaisenharmaa, sisäpuolelta kahvin ruskettama. Kahvi on laihaa ja roskaista, pinnalla kelluu havunneulasia. Hän juo nopeasti kaksi täyttä mukillista, syö vähän palvikylkeä. Ei hän aio enää sinä päivänä töihin ruveta. Hän hiihtelisi kotiin, menisi aikaisin levolle. Lämmittäisi vaan pirtin ensin niin lämpöiseksi, että tarkenisi nukkua siellä vaikka seuraavankin päivän. Hän pakkaa tykötarpeet reppuun, sammuttaa nuotion lumella ja lähtee. Matkaa suksien luo ei kerry paljon. Nyt hän jo hiihtää pellolla. Sivakoita ei voi sanoa luistaviksi. Loivassa myötäleessäkin on potkittava vauhtia.Tyyliltään tuo muistuttaa pikkulapsen hiihtoa, mutta sopii toki hyvin yli kuusikymppiselle ukolle. Viljansänki raapii monilla paikoin suksenpohjia. Sauvoja hän pitää samassa kädessä, lykkii harvakseen. Vapaassa kädessä on pieni oksa ja oksannokassa jäätynyt paskakokkare. Hän suuntaa nyt kulkunsa niin, että tulee ensin omalle perunapellolleen. Hän nakkaapaskakokkareen sinne. Ennestäänkin pellolla sojottaa paskatikkuja vieri vieressä. Hän hiihtää nyt tontinrajaa, tiiraa naapuriasuntoa. Ei näy ikkunassa liinapäätä. Ulko-ovi pysyy kiinni. Hän on hieman pettynyt. Ei kai osannut Saimi häntä odottaa näin varhain kotiin tulevaksi, hän arvelee. Olisi ehkä sittenkin kannattanut sinnitellä metsässä iltaan asti. Hän seisahtuu tielle, on tarkistavinaan mäystintä, kyykkii kumarassa kauan. Nyt näkyy viimein liikettä naapuriasunnosta. Ulko-ovi avataan ja Saimi astuu rapuille. – Tule kahville sieltä, huutaa Saimi. Hän tuijottaa hetken kaikkiin suuntiin, on sitten lopulta huomaavinaan Saimin. – Ai siellä, hän mutisee muka yllättyneenä, vaikka tietää toki ettei Saimi voi tuota kuulla. Hän hiihtää Saimin luo rappujen eteen, katsoo taivaalle, kysyy jurosti:

– No, mikä nyt on? – Tule kahville sieltä kylmästä. En osannut ihan vielä ootellakaan. – Noo, jos sitä kupposellisen joutaisi juomaan. Saimi palaa tupaan, jättää ulko-oven auki. Ukkoa harmittaa kun näkee lämmön karkaavan. Hän lohduttaa itseään ajatuksella, ettei eteinen kovin lämmin muutoinkaan olisi. Hän riisuu sukset jaloista, vetää rukkaskädellä pohjat puhtaiksi lumesta, tökkää sitten sukset lumeen pystyyn, asettaa sauvat seinää nojaamaan. Hän kolistelee jo eteiseen, vetää ulko-oven perässään kiinni. Tuoksuu kahville. Väliovi on hieman raollaan. Hukkaa paljon lämpöä tuo nainen, hän ajattelee, hymyilee hieman. Saimi keittäisi vahvat kahvit, hän tietää. Kun hän sitten kehuisi kahvia, kuten oli ennenkin kehunut, niin Saimi sanoisi: – Säästetään mistä säästetään, mutta ei säästetä kahvinporoista. Ja punastuisi sitten, tuo nainen. Nyt hän astuu arkana keittiöön, jättää repun, sahan ja kirveen ovenpieleen nojalleen, istuu ovensuuhun jakkaralle riisumaan jalkineitaan. – Istumaan istumaan, Saimi touhottaa. – Tänne pöydän ääreen. Kuka sitä nyt ovensuussa kahvia hörppimään. Eikä täällä tarvi kenkiä riisua. Minulla kun on koko päivä aikaa siivota. Nuo samat rituaalit on käyty läpi joka ainoa päivä koko talven ajan. Nyt olisi hänen kuulunut sanoa, että hyvältäpä kahvi tuoksuukin. Mutta miestä puistattaa, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää, eikä hän kykene nyt vuorosanojaan lausumaan, istuu kuitenkin penkille pöydän ääreen. Saimi hieman huolestuu, vilkuilee miestä lieden luota, kysyy: – No mikä se nyt oikein vaivaa? – Kylmä on, kylmä, sanoo mies. – Ankara talvi on ollut. Luutkin jäätyy.

– Kevät sulattaa kyllä luut, nauraa Saimi. – Tiedä näkeekö tässä enää kevättä, huokaa mies. Saimi tuo kahvipannun pöytään, kaataa nokkaporot omaan kuppiin, täyttää vasta sitten miehen kupin. Niinhän tuo tekee aina, mies muistaa. Aina tuo nainen hörppi nokkaporoja, milloin hän tämän luona kylässä oli. Ehkä tuo nainen pyysi häntä kahville vain siksi, että saisi itse mutustella nokkaporoja. – No mikä ettet kevättä näkisi, kummastelee Saimi. – Eihän noita vuosia vielä niin paljon lie kertynyt. – Taisin jo vähän vilustua tänään, vastaa mies totisena. – Jos vaikka nyt keuhkokuumeen tekee, niin menoahan se on tässä iässä. Saimia naurattaa, sanoo: – Ei se vilustuminenkaan aina keuhkokuumetta tee. Lääkäriin menet, jos alkaa pahalta tuntua. Mies pudistaa päätään, punastuukin vähän. Lääkärien palkkiot hirvittävät häntä, mutta ei hän kehtaa tuota naiselle myöntää. Saimi arvaa kyllä mikä estää miestä lääkäriin menemästä ja häntä naurattaa. On hän miehen itaruuden huomannut monasti aikaisemminkin. – Terveyskeskukseen menet, hän sanoo. – Eivät ne siellä niinkään rahasta paranna. Toki kyllä palkan saavat. Mies liikehtii vaivautuneena penkillä, toljottaa ulos ikkunasta, keksii tekosyitä, perustelee: – Mahdottoman matkan takana sekin on. Ja millä sinne edes kulkisi. Takseihin sitä vasta kuule rahaa hupeneekin. Ja yölläkö sitä sitten vai metsätöihin pitäisi ruveta. Ei ei, ei sinne yöaikaan. Päivätyötä se on. Ja milloinka sieltä kirkolta onnikkaa takaisin tulee. Taksiin ei taida satanen riittää. Aappo vaikenee voitonriemuisena. Tuntuu että tuossa tuli Saimille perusteluja aivan riittämiin. – Olisit kylällä koko päivän vaikka, tuo nainen kuitenkin ehdottaa. – Tai vaikka

koko viikon. Vaikka kaupunkiin menisit. Ostoksilla kävisit ja vaikka tansseissa ja ravintolassa. Kuuluu olevan hieno paikka se uusi tanssiravintola kirkolla. – Vai vielä hurvittelemaan, kauhistuu Aappo. – Vai vielä vanhoilla päivillä hummailemaan. Äkkiä kuule ne ravintolat minun vähäiset säästöni veisivät. Tuskin siihen kuluisi kokonaista päivääkään, saatika viikkoa. Milläs sitä sitten elettäisiin? Saimia naurattaa taas, vakavoituu sitten äkisti, sanoo: – Et kai sinä kipeänä voi metsään töihin mennä. – No en kyllä, myöntää mies. – Mutta jotain puhdetöitä sitä aina voi kotosalla tehdä. Saimi katsoo nyt miestä tarkasti. Sairaalta tuo kyllä näyttää, kelmeältä ja kurjalta. Hän ajattelee, että jonkun olisi kai kyllä pidettävä miehestä huolta, hoivattava tämä pahimman yli. Ehkä tuo tehtävä hoituisi häneltäkin. Oli hän hoitanut sairaita ennenkin, oli nähnyt myös kuolevia. – Sänkyyn sinun on mentävä, hän jo hätistää miestä kahvipöydästä pois. – Menet kotiin ja petiin. Minä tulen pian katsomaan. Aappo hörppää nopeasti kuppinsa tyhjäksi, nousee ja tekee lähtöä. Hieman häntä harmittaa nyt se, että ennätti juomaan vain tuon yhden kupillisen ja syömään vain yhden pullasiivun. Hän ottaa tavaransa ovenpielestä, sukset ja sauvat pihalta toiseen kainaloon, astelee kotia kohti. Väsyttää, on voipunut olo. Hieman häntä huvittaa Saimin huolehtivaisuus. Tekisi mieli hymyillä, mutta ei tahdo jaksaa. Akkojen vouhotusta, hän ajattelee, mutta myöntää siinä samassa, että toki on oikein mukavaa kun naapurissa asuu Saimin kaltainen naisihminen. Vaimon kuoleman jälkeen ei hän juuri ole muita ihmisiä tapaillut, ei varsinkaan naisia. Lapsetkin kun häipyivät kaikki maailmalle. Tytär asui Ruotsissa, oli siellä naimisissa jonkun ruotsalaisen kanssa, oli yhden lapsenkin synnyttänyt. Ei ollut tullut näyttämään hänelle lapsenlasta. Vanhempi pojista kuului ratkenneen juopottelemaan, oli vankilassakin istunut. Kortin hän näiltä joskus sai. Nuorempi poika sentään kesäisin kävi välillä kotimökkiä katsomassa, viipyi vain

muutaman tunnin kerrallaan. Vaan leski se kai Saimikin on, Aappo arvelee. On hän kuullut juoruja kylällä, ei tiedä miten paljon juoruihin uskoa. On Saimin mies muka puukkotappelussa surmansa saanut. Kova viinamies ollut eläessään ja kortinpelaaja. Ei hän ole tuota tietoa kehdannut koskaan Saimilta varmistaa. Mitäpä se hänelle kuuluukaan. Hän vie tavaransa liiteriin, ottaa repun selkään ja kantaa liiteristä tullessaan sylillisen puita. Hän astuu kantamuksineen tupaan. Huone tuntuu kylmältä. Hän laskee puut uunin eteen lattialle, vie repun keittiöön, tiiraa sitten lämpömittaria. Plus kahdeksan astetta, kertoo tuo. Hän koettaa nyt pitää kiirettä tulenteon kanssa, tahtoisi saada mökin lämpöiseksi ennen Saimin tuloa, tietää toki tuon miltei mahdottomaksi tehtäväksi. Sytykkeinä hänellä on päreitä ja ne syttyvätkin hyvin, palavat kuumasti. Mutta itse polttopuut ovat lahoa, kosteaa hirttä, vanhasta navetasta purettu. Ne löyhkäävät vielä lannalle ja virtsalle, eivät tahdo palaa. Ne kytevät kituliaasti, räiskivät kipinöitä, pelmahtavat vain ajoittain leikkeihin. Hän ei ennätä keittiön hellaan sytyttää tulta. Saimi huhuilee jo eteisessä, astuu tupaan. – Ja nyt petiin siitä, sanoo tuo nainen topakkana, jää sitten kummastelemaan kituvaa valkeaa. – Millä veikkonen sinä koetat täällä tulta pitää? Vaan muutama pikkunen savukiehkura pesässä, jokunen kipinä. – Kyllä se siitä syttyy, vakuuttaa mies, työntää lisää päreitä pesään. – On se syttynyt ennenkin. Pikkuhiljaa se siitä lutviutuu. Navetan purin kerran. Sain sieltä puut ja päreet. Saimi ottaa kasasta yhden kalikan, tutkii sitä, nyrpistää nenää, kummeksuu: – Metsätöissä olet päivät päästään ja mätiä puita poltat. Eikö sieltä metsästä jokunen kalikka liikenisi uuninpesäänkin? Mies ei vastaa, nousee. – Mutta nyt petiin siitä, sanoo Saimi.

Aappo vääntyilee eroon liioista vaatteistaan, istuu vuoteelle. Saimi tuo termospullon yöpöydälle, työntää sitten kuumemittarin miehen suuhun. Mies nuokkuu istuallaan, vetää peiton harteilleen. Oudon valjulta olo nyt tuntuu. Ei hän jaksa nyt seurata Saimin touhuja, kuunnella puheita. Ajatus harhailee. Saimi häärää hetken uunin luona, saa liekkeihin eloa. Tulee sitten miehen luo, ottaa kuumemittarin suusta. – Kolkytäyheksän astetta, sanoo tuo nainen. – Ja nyt heti nukkumaan siitä. Olkoot vaikka sata astetta, tekisi miehen mieli sanoa, mutta on niin uupunut ettei puhua jaksa. Kummasti tuo ajatus silti häntä naurattaa. Hän tyrskii hetken peittoon, huomaa sitten Saimin kummastuneen ilmeen, vakavoituu. Hän kellistyy kyljelleen vuoteelle, vetää lisää peittoa ylleen ja nukahtaa samantien. Saimi noutaa omasta liiteristään parempia polttopuita. Liekit kasvat nopeasti ja pian uuni hönkää lämpöä. Huone pysyy silti kauan viileänä. Illalla hän mittaa uudelleen mieheltä lämmön. Mies ei edes herää. Kuume on noussut hieman. Hän lisää vielä puita pesään, odottaa kunnes ne ovat palaneet hiillokselle, sulkee sitten pellit. Nyt huoneenlämpö nousee nopeasti päälle kahdenkymmenen. Saimi silmäilee kauan potilasta pää kallellaan. Katsoo tämän kuopalle painuneita poskia, sään ahvoittamaa mutta kelmeää ihoa. Sylkeä on kuivunut miehen suupieliin. Kuolleelta mies nyt näyttää, mutta hengittää tämä vielä. Hän päättää tulla katsomaan miestä taas varhain aamulla, lähtee itse nyt kotiin. Saimi nukkuu levollisena yön yli. Ei hän pelkää kuolemista, ei kai edes liiemmälti surisi vaikka löytäisi miehen aamulla vainajana. Hän on oman miehensä jo hautaan saattanut, eikä ollut surrut tätäkään. Niin oli äijä kuollut kuin oli elänytkin, kännipäissään puukonpistoon tuupertunut. Oli viimeisinä elinvuosinaan rypenyt katuojissa useammin kuin oli ollut kotonaan. Oli tenua juonut ja haissut kuin mätä silli. Ei ollut äijästä hänelle mitään iloa eläessään ollut, jos kohta ei kyllä kuollessaankaan. Aamulla hän mittaa mieheltä uudelleen kuumeen. Lämpö on yhä noussut, on jo liki neljänkymmenen.

Hän ravistaa miestä varovasti ja tämä herää. Miehen silmät kiiluvat kuumeisina, hikeä tirsuaa otsalle. Mies nukahtaa heti uudelleen. Saimi arvaa nyt sairauden vakavuuden, menee kotiin ja soittaa terveyskeskukseen. Sairasauto noutaa miehen jo ennen päivän sarastusta.

2.

– Joko vai kävit hautapaikkaa kyselemässä? Saimi seisoo pellonreunalla kädet puuskassa, aivan kuin vaatisi vastauksia, mutta kyllä Aappo tietää ettei Saimi häneltä mitään vaadi, kunhan esiintyy tomerana. Hän kuitenkin keskeyttää työnsä, katsoo aivan toisaalle, sanoo: – En, en oikeestaan. Tai kävinhän minä hautausmaalla kääntymässä. Ihan noin muuten vaan kuleksin. En minä mitään kyselemään ruvennut. Kunhan katselin. Enkä minä nyt vielä kuolla aiokaan. Hänelle oli ollut yllätys että kuoleminenkin maksaa rahaa. Että arkkuun pitäisi taaloja löytää etukäteen omasta kukkarosta. Että hautakivikin pitäisi hankkia, tai ainakin risti. Että kuljetuksetkin maksavat ja hautapaikka. Mutta onko mitään mieltä hankkia itselleen arkkua, hän miettii. Hetihän tuo arkku haudattaisiin maan alle mätänemään. Eihän sitä silloin enää näkisi kukaan, vähiten hän itse. Hautakiveään hän ei näkisi senkään vertaa. Ei hän nyt rupea tuota Saimille selittämään. Hän lyö lapion maahan pystyyn, astuu muutaman askeleen naista kohti. Lapio kaatuu ja Aappo seisahtuu, kääntyy katsomaan lapiota. – Ottaisit hautapaikan sieltä lehmusten alta, ehdottaa Saimi. – Sieltä minäkin varasin leposijan. On niin rauhallinen paikka ja kaunista kesäisin. Kertovat että satakieli siellä useasti laulelee. Aappo tuhahtaa, sanoo: – Sama kai missä sitä kuolleena makoilee. Eikä sitä satakieltä hautaan kuule kuitenkaan.

Hän jo sairaalassa maatessaan ajatteli usein, että pankoot sosiaalihuolto hänet multiin. Mutta nyt hän arvelee, että kai nuo hänen lapsiltaan rahat perisivät, tavalla tai toisella. Ulosmittaisivat palkoista. Vaimon ruumiin olivat vaimon omat sukulaiset vieneet tämän synnyinseudulle ja haudanneet sinne, hoitaneet kaikki maksut. Olivat hänetkin kyydinneet mennen tullen. – Perunapeltoako jo rupesit mylläämään, ihmettelee Saimi nyt. – Eikös se ole vähän turhan aikaista vielä. Mahtaa olla routa syvällä tänä keväänä, kun talvella niin vähän lunta oli ja kovat pakkaset. Saimi astelee varovasti pellolle. Sillä on jaloissa punaiset, sirot kumisaappaat. Aapposta ne näyttävät hassuilta ja häntä jo hymyilyttää. Hän sanoo: – En minä tässä vielä sen kummemmin mylläile, mitään pottuja istutelemaan rupea. Kunhan nyt vaan kokeilin. Joutessani tässä vaan. – Se on kuin siilinselkä tuo pellonkulma, sanoo Saimi. – Mitä piikkejä siellä kasvaa? Saimi astuu uteliaana lähemmäksi, eikä Aappo nyt keksi mitään keinoa millä tuon naisen pysäyttäisi. Nyt Saimi on jo perillä, seisahtuu sijoilleen, sanoo: – Paskaa? Aappoa harmittaa. Olisi Saimi voinut käyttää kakka-sanaa. Se sopisi naiselle jotenkin paremmin. – Paskaa, toistaa tuo nainen epäuskoisena, poissa tolaltaan. – Ihmispaskaa. Hänen tekisi mieli selittää jotain Saimille, kertoa tälle jotain lannoitteiden hinnoista, säästämisestä, ekoviljelystä, luomutuotteista ja kierrätyksestäkin, mutta hän on vaiti. Hän arvelee ettei Saimi noita puheita kuitenkaan ymmärtäisi. – Paskaa, sanoo Saimi vielä kolmannen kerran, ravistaa sitten itsensä hereille, kiirehtii pois, huikkaa vielä olkapäänsä yli:

– Poikkeahan kahville, kun kerkiät. Mies odottaa kunnes Saimi on kadonnut asuntoon, jatkaa sitten työtään. Routainen maa irtoaa kokkareina. Aluksi piti avittaa työtä rautakangella, mutta nyt maasta lohkeaa palasia lapiollakin. Hän aikoo kaivaa tuohon kuopan, ei kovin syvää. Puoli metriä ehkä riittäisi. Sairastelu on vienyt voimat. Toisaalta olisi ehkä hyväkin jättää kuoppa matalaksi. Ulottuisivat kasvien juuret helposti haudanpohjalle hyödyntämään siellä olevan. Saatuaan routakerroksen lohkotuksi pois, muuttuu kaivaminen helpoksi. Hiekkamaa nousee kuopan reunalle kukkurallisin lapiollisin. Kuopasta tulee lopulta reilun metrin syvyinen ja se on noin kaksi metriä pitkä ja metrin leveä. Hän noutaa nyt liiteristä arkun. Tuon laatikon hän on nikkaroinut edellisenä iltana. Se sopii hyvin hänen kaivamaansa kuoppaan. Se on valmistettu harmaista, jo moneenkin kertaan käytetyistä laudoista sekä muutamasta koolinginpätkästä. Hän oli puhdetöinä illalla suoristanut vääntyneitä, ruosteisia nauloja ja lyönyt niillä arkun kasaan. 14 Kantta hän ei arkkuun rakentanut. Se vain hankaloittaisi toimitusta. Vielä hän noutaa liiteristä ison vanerilevyn, asettaa sen kuopan päälle katoksi. Hän lapioi vähän maata vanerin päälle. Levy on puolimätä, notkuu ja natisee pienestäkin painosta. Hän tukee sen altapäin parilla laudanpätkällä. Haudan toiseen päähän jää vielä miehen ryömittävä aukko. Hän siirtää nyt jäätyneitä multakokkareita haudan reunalle mielestään paremmille paikoille, katsoo sitten aikaansaannostaan silmät viiruina, nyökkää: Kyllä tuo kai toimisi. Alunperin oli hänen aikomuksenaan kuolla vasta kesällä, jolloin maa olisi aivan sulaa ja vihreää väriä täynnä, ilma pullollaan linnunlaulua, muistoissa tuoreina kesän lämpöiset päivät, hiljaiset ja leudot yöt. Mutta sairastelu oli vienyt voimat ja elämänhalun. Edes kevätaurinko ei piristänyt mieltä, tuonut valoa elämän. Hän vie lapion liiteriin, astelee sitten tupaan. Viikattu, valkoinen lakana on pöydällä valmiina. Hän tarttuu lakanan kulmiin ja levittää sen, nolostuu vähän. Lakanassa on päänkokoinen reikä. Kyllä harmittaa nyt. Että pitääkin viimeiselle matkalle sattua reikäinen lakana. Mutta hän omistaa vain kaksi lakanaa ja toinen on vuoteessa ryttyisenä, likaisenakin. Ei hän itseasiassa useinkaan vuoteessa lakanaa käytä, ei tyynyliinoja. Hän nukkuikin usein vaatteet yllä. Tiellähän siinä

silloin lakana oli. Pöydällä on myös kynä, paperia sekä kirjekuoria ja postimerkkejä. Hän oli aikonut lähettää lapsilleen kirjeen, yhden kullekin. Nyt lähdön hetkellä hän ei kuitenkaan keksi mitään mitä näille kirjoittaisi. Ei hänellä ole mitään selitettävää, eikä hän katso olevansa selityksiä velkaa. Testamentin hän on jo tehnyt, määrännyt työkalunsa nuorimmalle pojalleen. Hän uskoo että tuosta pojasta saattaa maailmaan vielä jonkinlainen eläjä kehkeytyä. Riidelkööt mökistä, jos katsovat sen arvoiseksi. Piironginlaatikosta hän löytää pari nallia sekä sytytyslankaa. Ovat jääneet hänelle niiltä vuosilta jolloin hän oli tietöissä. Tulitikkuja hän löytää uunin vierestä. Hän ottaa tavarat käteen, nakkaa lakanan olkapäälleen roikkumaan, astelee ulos. Ulko-oven hän painaa perässään lukkoon, piilottaa avaimen kynnysmaton alle. Aurinko aikoo jo laskeutua metsän taa, lämpö hiipuu sen mukana. Taivaalla on ohkaisia pilvenriekaleita, auringon suunnalla punertavia. Pari varista nokkii pellolla jotain, lentävät tiehensä kun mies lähestyy niitä. Hän tekee rautakangella nalleille reiät, yhden molemmille puolille hautaa, toisen likemmäksi pääpuolta, toisen jalkopäätä. Nalleihin hän asentaa pitkät tulilangat, työntää sitten nallit reikiin siten, että tulilankaa jää osa näkyviin. Hän peittää reiät maalla. Nyt hän seisoo hetken haudan äärellä, odottaa että jokin tekemätön asia vielä tupsahtaisi mieleen. Mieleen ei tule mitään. Hän sytyttää tulilangat, nakkaa tikkuaskin pellolle. Hän laskeutuu aukosta arkkuun, vetää lakanaa perässään. Hän yrittää levittää sen ylleen. Lakana hangoittelee vastaan, oikenee viimein miten kuten suoraksi. Hän potkii kattotuet nurin. Vaneri notkuu, narisee. Hän suoristaa nyt lakanan kasvoilleen. Reikäkohta sattuu juuri kasvojen kohdalle. Hän yrittää kääntää vielä reikäkohdan jalkopäähän, mutta arkussa on liian ahdasta, eikä hän osaa arvata miten paljon hänellä on aikaa jäljellä.

Hän asettuu taas makuulle, koettaa sijoittaa lakanan reiän kasvojensa vierelle. Lakanan saumassa on jotain tummia täpliä. Hän tutkii noita tarkasti, nostaa lakanankulman likemmäksi päivänvaloa. Hiirenpaskaa. Hän viskaa lakanan syrjään, nousee arkusta ja ryömii aukosta ulos. Tulilangat palavat vielä sihisten. Hän kiirehtii kauemmaksi, huiskii mennessään vaatteistaan liat ja pölyt pois, potkii kiukkuisena jäätyneitä multakokkareita tieltään. Hän jää liiterinnurkalle tiiraamaan, istuu kohta sahapukin päälle. Nyt räjähtää ensimmäinen nalli. Pamaus on vaimea, tukahtunut. Pikkuisen maa tärähtää, multa pöllähtää haudalla. Heti perään räjähtää myös toinen nalli, mutta vaikutus ei ole sen kummoisempi. Hän astelee haudan luo. Se on peittynyt vain osaksi, vaikka vanerilevy onkin säpäleinä. Lakanankulma pilkistää mullan alta. Hän tarttuu lakanaan, vetää sen kokonaan esille. Se repeytyy hieman lisää. Hän laskostaa sen kasaan, lykkää kainaloon. Ehkä hän pesisi sen joskus vielä ja korjaisi. Eihän elävä eläjä tuon kummoisempaa lakanaa tarvitsekaan. Hän seisoo vielä hetken pellolla, katsoo hautaa, miettii, sanoo ääneen: – Dynamiittiä kai pitäisi käyttää. Saimin huushollissa palaa valot, jotain liikettäkin näkyy keittiön akkunassa. Kahvi tekisi nyt hyvää, mies tuumii. Vahva kahvi, paksua kuin terva. Hän vie lakanan portaille, astelee sitten hitaasti kohti Saimin asuntoa. Saimi tulee ovelle vastaan. – No jos sitä kupposellisen, mies mutisee matkalla vuorosanojaan, ei meinaa heti muistaa. – Hyvältäpä kahvi nyt taas tuoksuukin.

Saunailta

Kulermo valmistautuu nyt huolella saunailtaan. Edellinen saunominen vielä vähän kirveltää hartioissa ja selässä. Oli nahka kärähtänyt liiasta kuumuudesta. Jo aamukahvia juodessaan hän jyrsii hapanleipää, keittää muutamia kananmunia, syö niistä pari aamulla, jättää loput jääkaappiin iltaa odottamaan. Hän täyttää parilitraisen kattilan vedellä, kaataa veteen puoli kiloa kuivahemeitä likoamaan. Hän keittäisi niistä keiton joskus iltapäivällä, jättäisi keiton hieman raa’aksi. Varttia vaille yhdeksän hän kerää tyhjät kaljapullot sohvapöydältä, tiskipöydältä sekä takapihalta mustaan kauppakassiin, astelee sitten sisäpihan poikki tamppaustelineelle. Takaoven hän unohtaa avoimeksi. Leuto tuuli sitä heiluttaa. Tamppaustelineellä Valtteri ja Mauno jo odottavat, ovat vähän hermostuneita. Riela istuu asuntonsa rapulla. He puhuvat ilmoista, urheilutuloksista. – Huomenta, sanoo Kulermo, kilisyttää kassia. – Huomenta, sanoo myös Valtteri. Toiset vaan nyökkäävät, ovat totisia. Krapula vaivaa itse kutakin. Pitkällinen keskikaljan litkiminen on tehnyt olon turpeaksi, kosteaksi. Vähän ripuliakin tuo on tehnyt ja oksettaa. Aivan kuin nuo liiat nesteet koettaisivat tunkea jostain lävestä uloa, milloin ahterista, milloin suun kautta, joskus korvista. Lähdetään jo hiljakseen maleksimaan. Kiirettä ei heillä ole. Matkaan heiltä ei kuluisi aikaa kuin vajaa kymmenen minuuttia, eikä kauppias kuitenkaan avaisi liikettään ennen kello yhdeksää. Hiekkakuopan reunalta Kulermo käy noutamassa sinne edellisenä päivänä piilottamansa tyhjät kaljapullot. Muovikassi tulee noista pulloista aivan täyteen. Hän saa toiset kiinni vasta kaupan ovella. Kauppias on vasta avaamassa kauppaansa, sormeilee lukkoja. Kiireisimmät marssivat jo kaua, ovella on hetken tungosta. He jäävät odottamaan hetkeksi. – Oltiin kai pikkusen myöhässä tänään, sanoo Valtteri kauppiaalle. – Kymmenisen sekuntia, tai niille nurkin.

Kauppias vain vilkaisee heitä, nyökkää, kiirehtii sitten kauppaan töihinsä. Valtteri ja Mauno askeltavat suoraan juomaosastolle, tutkivat kylmäkaappien sisältöä. Riela kulkee ensin lihatiskille, etsii sopivaa purtavaa, maiskuttelee, ostaa sitten palan jahtimakkaraa. Kulermo latoo tyhjät pullot automaattiin. Hihna vetää pullot pimentoon, eikä hän näe niitä vaikka koettaa aukosta tiirata. Kuuluu vain kilinää. Tyhjän, kaljalle haisevan muovikassin hän työntää roskiin. – Ei taaskaan ole koffia kylmäkaapissa, eikä lapinkultaa, tulee Valtteri valittamaan Kulermolle. – Aha, sanoo tämä. – Ei sitä ole enää juuri koskaan kylmänä, sanoo Valtteri vielä, silmäilee ruokahyllyjä, katoaa jonkin hyllyn taa. Kulermo saa automaatista kuitin, ynnäilee sitten kuitin summaan kolikkonsa, lipoo huulia. Melkoisen määrän kaljaa hän saisi, eikä tarvitsisi vielä käydä pankkiautomaatilla. Hän hakee ostoskärryt, työntää ne kaljakorien luo. Toiset ovat jonossa kassalla, hän huomaa, yrittää kiirehtiä. Hän silmäilee hetken kylmäkaappia, ei löydä mieleistään merkkiä, latoo sitten koreista huoneenlämpöistä kaljaa kärryihin. Nyt hän kulkee kassalle. Valtteri vielä siirtää kaljapulloja ostoskärryistä kassiin, Mauno ja Riela odottavat ulkona. Yksi ruuanostaja ennättää Kulermon edelle, ostaa leipää ja makka– 19 raa, piimää, savukkeita. On kiireinen, saa asiansa pian toimitetuksi. Kulermo nostaa yhden kaljapullon hihnalle, asettaa tyhjistä pulloista saamansa kuitin pullon alle, sanoo kassalle: – Kaheksan. Hän maksaa ostokset kolikoilla, latoo pullot kassiin ja rientää toisten perään. Kaljottelijat valtaavat bussipysäkin, istuvat penkillä katoksen alla vieritysten, avaavat heti kaljapullot, savukkeitakin sytytellään. Kukaan heistä ei ole linja-

autolla minnekään menossa. Bussiin pyrkijät jäävät seisomaan kauemmaksi, norkoilevat parinkymmenen metrin päässä, kiirehtivät pysäkille vasta kun näkevät linja-auton saapuvan. Mauno juo ensimmäisen oluen yhdellä imauksella tyhjäksi, oksentaa sen oj aan. Valtierija Riela pudistavat päitään, ovat vanhempia, viisaampia juoma-asioissa. Eivät he nyt ryhdy neuvomaan Maunoa, katsovat vaan kun tämä yökkää naama punaisena. Kulermo istuu penkille jo hänkin, asettaa kaljakassin jalkojensa väliin. Hän ottaa kassista yhden pullon, avaa sen ja juo varovasti, laittaa sitten pullon penkille vierelleen. Hän kaivaa taskuistaan tupakkatopan ja sätkäpaperia, ryhtyy käärimään sätkää, mutta samassa Riela ojentaa hänelle avattua norttiaskia ja sanoo: – Polta tosta. – Noo joo, sanoo Kulermo. Pilvet repeilevät taivaalla, tekevät tilaa auringonsäteille. Yöllä on kai vähän satanut. On aivan sen näköistä. Asvalttitie tosin on kuiva, mutta pientareet näyttävät kosteilta. Ehkä matkalla tuli käveltyä jonkun vesilätäkön ohi. Ei noita muista huomioida ennen kuin seisahtuu olutta juomaan. Riela syö j ahtimakkaraa palan, juo olutta ruokajuomaksi. Mauno kompuroi oj asta ylös, juo myös toisen oluen nopeasti, pysähtyy vain kerran välillä henkäisemään. Neste koettaa pyrkiä heti suun kautta ulos. Mauno joutuu nielaisemaan useaankin kertaan ennen uin kalja asettuu vatsaan. Mauno röyhtäisee nyt tyytyväisenä. Autoja kulkee tiuhaan tiellä pysäkin ohi. Milloin tuttu naamataulu näkyy tuulilasin takana, nousee neljä kättä tervehdykseen kuin narulla nykäisten. Linja-auto pysähtyy pysäkille. Vanhemman puoleinen rouva laskeutuu varovasti autosta, vilkaisee miehiä, köpittää pois. Teinityttö juoksee kioskilta linja-autoon, maksaa kuskille, kiirehtii takapenkille istumaan. Kuski katsoo heitä hetken avoimesta ovesta. He näyttävät tälle kaljapullojaan. Kuski nyökkää, sulkee uksen.

Bussi lähtee reitilleen, tupruttaa pikkasen savua. Ollaan vielä vaitonaisia. Muutaman oluen jälkeen juttu jo kyllä luistaisi. Nyt ei päästä alkua pidemmälle, huokaillaan vaan, odotetaan että olut piristäisi. Valtteri juo kaljapullon tyhjäksi, röyhtäisee, tavoittelee ääneensä rehvakkuutta ja sanoo: – Illalla päästään saunaan. Saunotaan ja vihdotaan, niin peevelisti. Puhtaus, se on tärkeää. Hän toljottaa eteensä, sivelee mursunviiksiään, kihertää naurua omille ajatuksilleen. Satakymmenkiloinen ruumis tärisee penkillä, hytkyy. – No saunotaan saunotaan, sanoo Riela, mussuttaa makkaraa. – Illemmalla sitten. Mauno ei sano mitään. Myös Kulermo on vaiti. He katselevat toisaalle, koettavat unohtaa tuon tulevan piinan. He eivät pidä kovin kuumista löylyistä, eivät ole semmoisiin tottuneita. Mutta ensimmäisenäkään ei koskaan kehtaisi löylyistä pois lähteä. Mauno miettii nyt tekosyitä. Jotain tärkeää menemistä illaksi saunavuoron ajaksi. Kulermo ei tällä kertaa ole suuremmin huolissaan. Hän on jo varautunut iltaa varten, tehnyt suunnitelmia, hymyilee nyt tyytyväisenä. Hän kääntää päänsä vielä jyrkemmin sivulle etteivät toiset tuota hymyä havaitsisi. Hän on katsovinaan Ohikiitävää autoa, rypistää sille kulmiaan, raapii sitten päätään, sanoo: – Eikös tuo ollutkin toi… toi… – Se oli Luotosen Jaska, sanoo Valtteri varmana asiasta, vaikka tuskin on havainnut koko autoa. – Kova saunomaan on sekin, Jaska meinaan. Muistankin kun kerran oltiin siellä rantasaunassa. Jaska ja sen velipoika ja minä… – Mitä jos mentäisiin tonne mäjelle juomaan, keskeyttää Mauno. – Ei viittitäisi ihan tässä ihmisten silmissä olla. Ei niin muuten väliä olisi, mutta kun penska on tarhassa hoidossa. Tulee ne tädit vielä tätä reittiä kauppaan, tai johkin.

– No mennään vaan, sanoo Riela, naurahtaa. – Pääsee matkustajatkin pysäkille. Hän nakkaa makkaran käärepaperin ojaan. Myös Kulermo nousee nopeasti, kerää tyhjät pullot kassiin. Hän työntää vapaaksi jääneen käden etusormen vajaaseen kaljapulloon, koukistaa sormea vähän ja kantaa pulloa mukanaan siten. Kuljetaan ryhmänä hiekkakuopan reunalle. Siinä on joskus ollut TVL:n suolavarasto, tai varikko tai jotain. Siksi kauan aikaa tuosta on kulunut, että Kulermo ei sitä muista. Paikalla on vielä rojua. On reilun metrin mittaisia betonitankoja, nostokurjen painoja, he arvaavat. Kukaan ei tosin muista tuolla paikalla koskaan kraanaa nähneensä. On vielä muutama ojarumpu, kaivonrenkaita, vääntyneitä rautoja, sekalaista roinaa levällään. Mutta mukava siinä on kesäpäivää istuskella, kuluttaa aikaa. Paikka on vähän syrjässä ihmisten kulkureitiltä, mutta näköyhteys on hyvä pariinkin suuntaan. Tulee joskus aina 22 joku vähän vieraampikin moikkaamaan, oluen juomaan. Tuo vaihtelua. Ja mikä tärkeintä, kaljakauppa sijaitsee likellä. Kaljapullot avataan oitis ja juodaan. Mauno juo kolmannen ja heti perään neljännen pullon. Kulermo saa ensimmäisen tyhjäksi. Nyt tuo ryhmä jo hajoaa. Kiireet, päivän askareet tunkevat jo mieleen. Mauno tekee lähtöä Helsinkiin, noituu mennessään. – Menee varmaan taas lainaamaan rahaa faijaltaan, on Valtteri tietävinään ja kertoo tuon tietonsa muille kun Mauno on vielä kuulomatkan päässä. – Saunaan sitten illalla, hän huutaa toisen perään. – Älä unohda sitten. Mauno on jo kaukana, vilkaisee vielä taakseen, heilauttaa kättään, jatkaa matkaa. – Toikin on aina menossa jonnekin, narisee Valtteri, katsoo Maunon loittonevaa selkää. – Se on niin hermona, niin hermona. Ei pysy ollenkaan paikallaan. Istuis alas ja olisi niin ku muutkin. Mutta kun aina pitää olla menossa. Mutta hetikohta on Valtteri itse jo lähdössä, perustelee lähtöään muille: – Pitää muijan kanssa lähteä Nummelaan ostoksille. Siellä on nyt possunkyljykset tarjouksena. Ja edamjuusto. Ahonleivässä poiketaan takasin

tullessa. Ja jotain makkaraakin kai saunan päälle. Joo, illalla sitten saunaan pojat. Päästään kunnon löylyihin ja peseytyyn. Ei sitä suihkussa niinkään puhtaaksi tule. Ei, ei se ole ollenkaan sama asia ku saunominen. Ei sitä suihkussa niin puhtaaksi tule. Valtteri lähtee, kaljakassi kilisee somasti. Rielakaan ei ole innostunut nyt saunomisesta. Krapula painaa mielen alakuloiseksi. Tuli illalla otettua muutama hömpsy terävää viinaa kaljojen lisäksi. Miten illalla kestäisi yli kuusikymppinen, krapulainen sydän reilun sadan asteen kuumuutta. Kestäisi kai tuo, hän sitten arvelee. Onhan tuo kestänyt tähänkin asti. Ja ehkäpä se iltaa kohden piristyisi. Kulermo siirtää tyhjiä pulloja kassistaan löytämäänsä muovikassiin ja piilottaa tuon kassin huolellisesti rojukasaan. Hän ne sieltä iltapäivällä noutaisi, saisi niilläkin jonkun saunakaljan. He jäävät vielä kahdestaan istumaan betonitankojen päälle. Aurinko on jo korkealla ja lämmittää. On hetken päästä siirryttävä varjoon. Jano yltyy silti. Kaljat hupenevat nopeasti. Kulermo vie tyhjiä pulloja piiloon sitä mukaa. Hän yrittää pitää lukua pullojen määrästä, mutta sekoaa pian laskuissaan. Nyt juo Riela jo viimeistä ostamistaan kaljoista. Kulermo tarjoaa hänelle omistaan yhden. Riela juo tuosta puolet yhdellä kulauksella, asettaa pullon betonipalkin päälle, kaivaa lompakon takataskusta, tutkii sen sisältöä. Kulermo tiiraa taivaalle. Lokkeja siellä liitää, lentävät korkealla. Riela kaivaa lompakosta muutaman rahan, kysyy: – Et sä viittisi käydä…? Kulermo nyökkää. Riela antaa rahat hänelle, sanoo: – Tuo sillä mitä saat. Kulermo noutaa kaupasta vielä kassillisen olutta, ei vielä vie tyhjiä pulloja muassaan. Riela jää odottamaan, nousee kun hän ennättää takaisin, sanoo: – Kai sitä kotiin päin…

Astellaan hiljakseen ja vaitonaisina, seisahdutaan Rielan asunnon kohdalla. Tämä sanoo: – Poikkea nyt kiireemmäksi aikaa. He istuvat takapihalle puutarhatuoleihin, torkkuvat lämmössä ja juovat olutta. Silmät tahtovat toisinaan lurpsahtaa kiinni. Hyvä heidän on nyt olla. Siinä kaljotellessa päivä hurahtaa kumman nopeasti, kuin huomaamatta. On jo iltapäivä kun Kulermo viimein havahtuu, katsoo kelloa, sanoo: – Täytyy mun kyllä lähtee nyt kotiin ruokapuolta suunnitteleen. Ei sitä pelkällä kaljallakaan tahdo oikein elää. – No sitä samaahan tässä minäkin olen aatellut, sanoo Riela. – Vaan taidan minä ottaa pienet nokoset ensin. Tulihan sitä aamulla vähän makkaraa syötyä. Kulermo oikaisee sisäpihan poikki kotiin. Takaovi on seposelällään, heiluu tuulessa. Hän lykkää harjanvarren oven väliin saranapuolelle kiilaksi, niin ettei tuuli pääse ovea paiskomaan, jos on yltyäkseen. Hän huuhtelee nyt likoamassa olleet kuivaherneet, täyttää kattilan vedellä, asettaa sen liedelle kiehumaan. Vielä hänellä on yksi olutpullo ja hän maistelee siitä säästeliäästi. Kun vesi kiehuu, hän pienentää levyn kuumuutta. Hän juo tuon viimeisen olutpullon keittiössä. Hän noutaa makuuhuoneesta pankkikortin, tiirailee hetken keitostaan, mietii, vääntää sitten levyn ykköselle, lähtee ripeästi matkaan. Hän noutaa tyhjät pullot piilosta, askeltaa kauppaan. Pankkiautomaatti sijaitsee kaupan ulkoseinässä. Hän nostaa tuosta automaatista viisikymppisen, astelee kauppaan. Hän ostaa nyt porsaan savuluita, ruisleipää sekä piimää. Rahaa jää vielä myös useaankin keskikaljaan. Hernekeitto ei enää kiehu. Hän vääntää taas levyn kuumemmalle. Savuluut hän laittaa toiseen kattilaan kiehumaan, änkee muut èmmeet jääkaappiin. Hän oli aikonut ottaa nokoset ennen saunaan menoa, mutta huomaa nyt ettei aika tahdo riittää. Keittokin kiehuu jo taas. Hän tunkee yhden kaljoista jääkaapin pakaste-lokeroon, ryhtyy sitä muutaman minuutin päästä juomaan. Ei tuo sanottavasti jäähtymään ehtinyt.

Noin puolen tunnin kuluttua hän ottaa savuluut liedeltä, kaataa kattilasta liemen hernerokan joukkoon. Luita hän jäähdyttää hetken aikaa kylmässä vedessä, kaapii sitten veitsellä lihat luiden ympäriltä ja lisää ne keittoon. Puhtaiksi kalutut luut hän viskaa roskiin. Vielä hän lisää keittoon suolaa sekä kuivattuja nokkosia. Hän kääntää itselleen sätkän, nostaa jalat pöydälle, tupruttaa savupilviä, nuokkuu. Kahvipannussa on tilkka kylmää kahvia. Hän juo sen pois. Hernerokka on nyt puolikypsää, juuri sellaista millaiseksi hän sen on tarkoittanutkin. Hän kauhoo kattilasta täyden lautasellisen, voitelee siivun ruisleipää paksulla voikerroksella ja noutaa jääkaapista piimää. Hän vie nuo eväät pöydälle, ryhtyy syömään. Hän syö lopulta kaksi täyttä lautasellista hernerokkaa, kolme rasvaista leipää, juo kaksi lasillista piimää. Ei hän ollut tajunnutkaan olevansa niin nälkäinen. Palanpainikkeeksi hän syö kaksi aamulla keittämistään kananmunista, miettii keittäisikö kahvia, tyytyy sitten olueeseen. Hän pesaisee kiireesti astiat, menee olohuoneen sohvalle lepäämään. Maha mouruaa jo ärhäkkäänä, kuplii ja örisee. Ensimmäinen kaasupanos on siellä jo hyvää vauhtia valmistumassa. Hän koettaa pidätellä sitä, mutta tuo pieru on vahvaakin vahvempi. Se tunkee ahterista ulos niin että pakarat leviävät muutaman tuuman toisistaan erilleen, läpättävät sitten hervottomasti pitkän tovin. Ääni kantaisi kai monen sadan metrin päähän, mutta lähistöllä pärisee useita mopoja, moottoripyöriä ja Tarvontieltä kuuluu rekka-autojen jylinää. On myös haukkuvia koiria, huutavia kakaroita. Teeveet ja radiot, stereot huutavat täysillä useassakin asunnossa. Jos joku sattui tuon pierun kuulemaan, luuli ehkä jonkin moottoripyörän pakoputken äkisti katkenneen. Kulermo nousee pelästyneenä istumaan. Vapisevin sormin hän käärii itselleen sätkän, sytyttää sen. Toinen pieru vaatii jo ulospääsyä, ärisee kiukkuisena peräsuolen mutkissa. Kulermo jännittää pakarat ja vatsan, selän sekä hartiat, pidättää pierua minkä kykenee. Mutta väkevä on myös toinen pieru. Kun se ei löydä rakoa ahterista, se tunkee vapauteen suunkautta äänekkäänä röyhtäisynä. Tekohampaat lentävät vastakkaiselle seinälle. Sätkä kirpoaa suusta, sinkoaa kipinöitä pöydälle ja matolle. Kulermo noutaa hampaansa, tunkee ne takaisin suuhun. Sätkäkin löytyy lattialta pienen hakemisen jälkeen.

Tulikohan nyt syötyä liian vahvat hiivat, Kulermo miettii hieman huolestuneena. Mutta kello käy armotta, saunavuoron alkuun on aikaa vain tovi. Hän kasaa ämpäriin saippuan, shampoon, partahöylän ja pyyhkeen, noutaa jääkaapista yhden kaljapullon mukaan. Vielä hän pieraisee kerran, astuu sitten vähän arkana takaovesta pihalle. Valtteri, Mauno ja Riela istuvat jo sisäpihalla pienen katoksen alla. Paidat on viskattu pois päältä. Auringon paahtamat selät kiiltävät hiestä. Yhteensä tuon katoksen alla on kolmesataaviisikymmentä kiloa velttoa lihaa ja läskiä ohikulkijoitten kummasteltavaksi. On myös lukematon määrä kaljapulloja, useimmat jo tyhjiä, muutama vajaa. Täydet olutpullot ovat siististi kasseissa. – No tulithan säkin sieltä sentään, sanoo Valtteri kun Kulermo astelee joukkoon. – Vihdoin ja viimein. Tässä jo vähän luultiin, että sä aiot livistää. – Minkäs takia Kulermo minkään livistäisi, ihmettelee Riela ääneen. Valtteri ei osaa tuohon vastata mitään. Hän tuijottaa hetken tylsänä pöytää, katsoo sitten ämpäriä missä hänellä on omat pesutarvikeet. Sieltä pilkistää pyyhkeen sisältä myös viinapullon kaula ja korkki. Tuon näkeminen antaa hänelle uutta puhtia ja hän meuhkaa: – Saunaan saunaan. Löylyyn löylyyn. Nyt otetaankin sitten pojat oikeen kunnon löylyt. Saunotaan ja vihdotaan ja niin peevelisti. Minä kestän kyllä koviakin löylyjä. Minä olen ollut saunassa monasti ennenkin. Ja kovissa löylyissä on tullu oltua. Oltiin kerrankin yhen Vihtorin kanssa semmosissa löylyissä, että oikeen siinä kuulkaa… – Onhan tässä nyt vielä vähän aikaa, keskeyttää Riela Valtterin muistelot. – Juodaan nyt vaikka kaljat ensin. Kulermo saa Maunolta olutpullon, on oikein neloskaljaa. Hän ei pidä kiirettä juomisen kanssa, ei istu toisten seuraan, vaikka katoksen alla toki tilaa olisikin. Hän nojaa kaiteeseen. Niin hänen on helpompi pidätellä pierua. Tuuli käy nyt melko viileänä, vaikka muutamaa tuntia aikaisemmin oltiin hellelukemissa. Pääskysiä lentää kattojen yllä. Niillä on pesä yhden rivitalon päädyssä. Poikaset kai jo harjoittelevat lentotaitoa, siksi paljon noita siivekkäitä nyt ilmassa kiitää. Viserrys on jatkuvaa, hivelee korvia. Kaljapöhnäinenkään ihminen ei voi olla noita ihailematta. Varpusparvi pyrähtää lentoon hieman kauempaa, kaartaa kohti miehiä. Osa varpusista laskeutuu koivuun aivan saunan

eteen, osa lentää parvena kattojen yli, katoaa näkyvistä. Valtteri tuijottaa kelloaan, kailottaa heti kun aika on koittanut: – Ja nyt saunaan saunaan. On Aili tehnyt meille vihdatkin valmiiksi. Saunomaan saunomaan. Puhtaus on puoli ruokaa. Löylyyn löylyyn. Muut kolme ukkoa vilkuilevat levottomina toisiaan. Kuin yhteisestä päätöksestä kukin tarttuu nyt vajaaseen kaljapulloonsa ja koettaa juoda sen nopeasti tyhjäksi. Mauno on käynyt kalpeaksi rusketuksen alla, tuijottaa saunan ovea, nieleksii. Pyrkii olut kai taas väärää reittiä ulos. Kulermo irvistää, pinnistää ulos pyrkivän pierun takaisin vatsaan. Riela mutisee jotain, irvistää, ottaa penkiltä pyyhemytyn syliinsä, nousee ja astelee kohti saunaa. Mauno ja Kulermo seuraavat häntä. Valtteri kihertää naurua, tulee joukon viimeisenä, paimentaa muita, vartioi. Nyt ollaan jo pukuhuoneessa. Ollaan sähkösaunassa. Seinässä, päiden yläpuolella on jokin aparaatti. Nytkin siinä palaa oranssin värinen valo. On tuossa kojeessa myös muutamia sulakkeita sekä ajastin. Tuo sauna on neljän rivitalon yhteissauna, ei mikään suurensuuri. Neljä ukkoa sinne lauteille yhtäaikaa just ja just mahtuu. Valtteri käväisee saunassa. On vielä shortsit yllään. Maha pömpöttää pulleana, on kai kaljaa täynnä, ehkä myös ruokaa. Tissitkin roikkuvat. – Eihän täällä ole ku sata astetta, hän valittaa, kompuroi takaisin pukuhuoneeseen ja ryhtyy itse säätämään aparaattia. – Pannaan enemmän lämpöä. Ei tarvi saunassa palella. Satakymmenen astetta ainakin. Saadaan kunnon löylyt. Jos pojat vaan kestää. Minä kestän kyllä. Ja kyllähän sitä nyt sen verran kestää kuka hyvänsä. Me oltiin kerran sen yhen Asikaisen Topin kanssa kuulkaa vielä paljon kuumessa saunassa. Otettiin löylyä niin… – Joo joo, sanoo Mauno, on jo riisuutunut, kiirehtii suihkuun. Riela seuraa heti perässä. Valtteri jää vahtimaan Kulermoa suihkuhuoneen ovelle. Tämä riisuutuu varovaisena, pidättää pierua. Mutta väkisin on pieru nyt tullakseen. Se aivan kuin vääntää sisäpuolelta sorkkaraudalla pakaroiden väliin rakoa.

Hän livahtaa nopeasti vessanovelle, huikkaa olkansa yli: – Kusasen vaan äkisti. Hän vetää oven perässään kiinni, pidättää pirua, kuuntelee oven läpi. Suihkuhuoneen ovi käy. Kai myös Valtteri nyt siirtyi suihkun alle. Kuuluu puhetta, sanoista ei saa selvää. Vesi lorisee. Hän istuu pytylle. Nyt kuuluu suihkuhuoneesta naurunremakka. Hän päästää pierun irti. Se tulee ahterista kuin ärjyvä tiikeri. Vesi pytynpohjalla kuohuu, kiehuu, höyryää ja porisee. Hän tiiraa ovenraosta pukuhuoneeseen, kuuntelee. Eivät kai toiset pierua kuulleet. Pälinä jatkuu entisen kaltaisena. Pukuhuoneen pieni ikkuna on apo auki, sekä ovi pihalle raollaan. Hän on nyt valmis saunomaan. Hän änkeää suihkuun toisten joukkoon, ei siellä juuri mitään tekemään mahdu, jahkailee, joutuu silti ensimmäisenä lauteille, pahimmalle paikalle lähelle kiuasta, nurkkaan kaiteen taakse. Sieltä ei kesken löylyjen pois pääsisi, ei ennen kuin nahka palaisi, savuaisi. Ellei sitten yli koettaisi hypätä. Mut nyt tuo paikka ei häntä pelota. Tulevat jo toisetkin lauteille. Ensin Mauno Kulermon viereen, sitten Riela ja viimeisenä Valtteri. Valtterilla on ämpärissä vettä ja vihta. Myös saunakipon varsi pilkistää ämpäristä vihdan alta. Lauteet valittavat, huokaavat. Kolme punaihoista, yli satakymmenkiloista ukkoa ja lisänä nurkassa yksi kuusikymmentäkiloinen, kalvakka rääpäle, katoaa miltei kokonaan ihraisten ruhojen taakse. – Ja nyt löylyä löylyä pojat, virkkaa Valtteri äänessään annos riemua. – Nyt otetaan kunnon löylyt. Nyt katotaan kuka se oikein löylymies on näillä kulmilla. Vesi lentää kaaressa ilman halki saunakiposta kiukaalle. Kivet sihisevät, höyry nousee. Päät painuvat kumaraan, selät köyristyvät. Kuluu puhinaa, joku jupisee kirouksia. Seuraava pieru muhii jo Kulermon vatsanpohjassa, livahtaa peräsuoleen. – Eihän tämä tunnu vielä missään, meluaa Valtteri, nauraa. – Lisää lisää löylyä.

Toinen kipollinen vettä lentää nyt kiuaskiville. Kulermo kohottaa toisen pakaransa irti lauteesta, päästää pierun vapaaksi. Tuo pieru on vain tussaus, melko pitkä sellainen, ääneltään hyvin vähäinen mutta hajultaan sitäkin kamalampi. Se on muhinut vatsanpohjassa jo muutaman minuutin, odottanut äkäisenä ulospääsyä. Se on imenyt itseensä tarkkaan puolikypsän hernerokan aromit, se on möyrinyt piimässä ja hapanleivässä, keskikaljasta se on ammentanut itseensä hiivan entsyymejä. Siihen on jo myös imeytynyt kananmunan imelä, iljettävä löyhkä. Tuon pierun ääni hukkuu täysin kiukaan sihinän alle, ei sitä kukaan kuule. Mutta hetken päästä Mauno rypistää kummissaan kulmiaan, hieroo nenäänsä, vilkuilee levottomana ympärilleen, hieroo uudelleen nenää, yskii ja köhii, murisee, sanoo: – Kyllä mun täytyy nyt lähteä täältä. Ei kai mun pumppu kestä tällästä. Täytyy mennä ulos vilvotteleen. Mauno laskeutuu kiireesti lauteilta, askeltaa ulos, puhisee mennessään jotain käsittämätöntä. Valtteri nauraa käkättää, ääntää: – Ei ne poikaset kestä löylyjä. Nämä on miesten hommia nämä. Ei ole lapsista tälläiseen saunomiseen. Lisää, lisää löylyä vaan. Valtterilla on jo taas saunakippo kädessä, koukkaa siihen ämpäristä vettä, huutaa vielä oven läpi Maunolle: – Väännä lisää lämpöä kun siellä kerran olet. Siellä seinällä on se säädin. Pane satakakskytä astetta ainakin. Ei tänne ole palelemaan tultu. Kulermo ajoittaa seuraavan pierun hieman väärin. Tuokin pieru on vain hiljainen suhahdus, mutta se pääsee häneltä irti hieman ennen kuin vesikaari osuu kiuaskiville. Riela kuulee tuon äänen, vilkuilee hieman hämmästyneenä ympärilleen, katsoo tutkivasti lauteita, seiniä j a kattoa, luulee kai äänen olevan rakenteista lähtöisin. Mutta pian hän tuntee nenässään hajun, ymmärtää samalla myös äänen alkuperän, vilkaisee ensin Valtteria, mutta jää sitten toljottamaan Kulermoa. Kulermo yrittää pysyä ilmeettömänä, vain hieman suupielissä nykii.

– Kai minäkin tästä jo lähden pesulle, sanoo Riela, laskeutuu lauteilta, kääntyy ovella vielä, tähystää höyrypilven takaa Kulermoa, virnistää. Valkoiset hampaat välkehtivät auringon ruskeiksi paahtamilla, juuri nyt punakoilla kasvoilla. Hän sulkee uksen perässään. Valtteri vaikuttaa nyt vähän kiukkuiselta, töllöttää silmät renkaina Rielan sulkemaa ovea, vilkaisee sitten Kulermoa, selittää niin kovalla äänellä että puhe varmasti kuuluu suihku– ja pukuhuoneeseen. – No eihän noi näköjään kestä löylyä ollenkaan. Ei yhtään sisua. Ei tolla poikasella ainakaan. Olisin minä uskonut, että toi Riela olisi vähän kovempi löylymies ollu. Mutta ei näköjään siitäkään miehestä ole mikskään. Mauno nyt ei ikinä ole mikään löylymies ollutkaan. Kyllä minä sen arvasin jo tänne tullessa. Mutta että toi Rielakin noin helposti luovuttaa. Sitä minä en nyt tajuu. Mutta ei kai ne kaikki vaan kestä löylyjä. Ei ole sisua, ei kestävyyttä. Kun ei kestä, niin ei kestä. Nyt ollaankin sitten Kulermo kahden. Lisää vaan löylyä vai mitä? Vai meinaatko sinäkin jo luovuttaa? Sano suoraan vaan jos et kestä. Älä ujostele. Ei sitä kannata nahkaa polttaa saunomisen takia. Minä muistan yhenkin kerran kun oltiin saunomassa tuolla Lempäälän lähellä… – Nakkaa vaan vettä kiukaalle, puhisee Kulermo naama punaisena, hikisenä. Valtteri hätkähtää, murisee, tarttuu saunakippoon, koukkaa sen täyteen vettä ja nakkaa kiuaskiville, älähtää kun löylyn ensiaalto osuu kohdalle. Kiuas sihisee, valittaa. Joku kiuaskivistä halkeaa poksahtaen. Vastukset hehkuvat punaisina. Mutta nyt pääsee Kulermolta varsin äänekäs pieru vapaaksi. Se rutisee ahterissa viisi sekuntia, kymmenen sekuntia, katkeaa hetkeksi, mutta jatkuu vielä muutaman sekunnin ajan. Valtteri ei saa sanaa suustaan, haukkoo henkeä, killittää Kulermoa typertyneenä verestävin silmin. Naamataulu muuttuu entistäkin punaisemmaksi. Kulermo ei ole toista huomaavinaan, silmäilee välinpitämättömänä ympärilleen, viheltää äänettömästi, hymyileekin vähän. Valtteri laskeutuu kankeasti lauteilta, ottaa seinistä tukea, on järkyttynyt ja loukkaantunut. Hän työntää uksen selkoselälleen, katsoo Kulermoa syyttävänä, sanoo:

– Sinä pierasit. Kulermo tyrskähtää nauruun. Uusi pieru karkaa vahingossa, on vain lyhyt töräys. Valtteri livahtaa ulos, paiskaa oven kiinni. Koko rakennus vavahtaa hieman. Kulermo kihertää naurua, yskii ja pärskii, ei tahdo saada naurua tukahdutetuksi. – Vieläkö vai Kulermo jäi löylyihin, hän kuulee Rielan kysyvän Valtterilta. Valtterin vastauksesta ei saa selvää. Kirosanoja siinä on useita. Kulermon vatsa on nyt pikkuhiljaa asettumassa, ei juuri enää mourua. Hän laskeutuu nyt alas lauteilta, astelee ovelle, tutkii siinä hetken tilannetta. Mauno ja Riela ovat jo pukuhuoneessa. Valtteri seisoo suihkun alla shampoopullo kädessä, tiiraa nyt Kulermoa punareunaisin silmin. Kulermo pinnistää, onnistuukin vielä irrottamaan pikkuisen pierun ilmoille. Valtteri sulkee suihkun, ottaa shampoopullon ja saippuarasian, kiirehtii pukuhuoneeseen. Kulermo peseytyy huolella, ei aio pitää kiirettä. Mutta nyt kuuluu pukuhuoneesta poksahduksia. Avaavat kaljapulloja siellä, arvaa Kulermo. Alkaa hänenkin tehdä mieli olutta. Hän seisoo vielä hetken suihkun alla, sulkee sen, astelee sitten touhukkaana pukuhuoneeseen, hieroo kämmeniään vastakkain. Mauno pitää ulko-ovea auki, seisoo oviaukossa, on jo täysissä pukeissa. Riela napittaa paitaa, virnistää Kulermolle. Valtteri murjottaa, istuu penkillä pää riipuksissa, kädessä vajaa kaljapullo, sylissä shortsit. Kulermon pyyhe on penkillä rytyssä. Hän kumartuu nostamaan sitä. Pieru irtoaa samassa, vain pienenpieni rusahdus, mutta riittävä. Mauno astuu ulos, hörähtää. Riela seuraa hymyillen, paita jää osaksi napittamatta. Valtteri lappaa vikkelästi pesutarvikkeet ämpäriin, ottaa shortsit käteensä, astuu alastomana ulos. Kuuluu naisten ja lasten naurua, jokunen möreämpikin hörähdys joukossa. Kulermo jää yksin pukuhuoneeseen, kuivaa itsensä, avaa kaljapullon ja juo. Hän kiertää sätkän valmiiksi, muistaa sitten ettei saunassa saa polttaa, jättää tupakan penkille. Hän pukeutuu kaikessa rauhassa, kuuntelee ovenraossa pihalta kuuluvia ääniä. Naiset ja lapset siellä nyt ovat enimmäkseen äänessä. Vain silloin tällöin kuuluva matalampi ääni paljastaa että saunojat ovat pihalla.

Kulermon vatsa tuntuu nyt rauhoittuneen lopullisesti. Pieru ei irtoa nyt yrittämälläkään. Kai vatsahapot ovat nujertaneet herneet ja ruisleivän, kananmunat ja piimän. Hän juo olutpullon tyhjäksi, ottaa sätkän penkiltä huulien väliin, astelee muina miehinä ulos, katselee taivaalle, sytyttää hetikohta sätkän. Saunojat istuvat katoksen alla, ympärillä rouvia ja useita lapsia. Joku on sytyttänyt pihagrilliin tulen. Makkaranpätkiä käryää siinä. Pari noin kuuden, seitsemän vanhaa pikkupenskaa kerää juuri tyhjiä kaljapulloja katoksen alta muovikasseihin. Karkkia noilla kai saisikin melkoisen määrän. Riela on noutanut jostain täyden kaljakassin, ojentaa yhden pullon kassista Kulermolle, hymyilee leveästi, sanoo: – Löylyjen valtiaalle. Valtteri ei ole vieläkään pukeutunut, istuu kumarassa. – Mä en ainakaan syö mitään makkaraa, hän sanoo. – Mä en syö mitään. – Kulermo on kova jätkä saunomaan, sanoo Mauno. – Kovien löylyjen herra. Valtteri painuu entistä kumarammaksi, katsoo varpaitaan, suu käy mutta ääntä ei kuulu. Joku rouvista tuo paperilautasella makkaroita pöytään j a joku lapsista hakee sinappia, ketchuppia, talouspaperia. Ryhdytään syömään. Naiset ja pienimmät lapset kerääntyvät omaksi ryhmäkseen. Muutamat vähän vanhemmat lapset jäävät katsomaan miesten ruokailua, juopottelua. Valtteri kaivaa kolmenvartin votkapullon ämpäristä, ottaa ryypyn, ei tarjoa kenellekään muulle, sanoo: – Mä en ainakaan syö mitään. Mä menen kotiin suihkuun ja sitten nukkumaan. Saunanlämmityksestä huolehtiva Auli on jäänyt kuuntelemaan miehiä. Hän on jo seitsemänkymmenen ikäinen. Ei nyt itsekään tiedä liityisikö rouva– vai miesporukkaan. Hän katsoo Valtteria, sanoo:

– On siellä sauna lämmin vielä. Mene vaan Valtteri saunomaan. Kyllä siellä vielä löylyä riittää. Myös Aulin aviomies kompuroi paikalle, nojaa keppiin, huohottaa hetken, kraakkuu: – On Auli tehny vihdankin valmiiksi. Aamulla jo teki vihdat. Koivuista teki vihdan. On hyvä vihta. Menee vaan Vatterikin saunomaan. – Hyvät löylyt siellä oli, sanoo Kulermo totisena. – Teki oikein hyvää kun pääsi kunnolla peseytymään. Ei sitä tuolla kylppärissä sillai puhtaaksi tule, suihkun alla. Puhtaus, se on tärkeää. – Siihen saunaan minä en mene enää ikinä, jankuttaa Valtteri naama punaisena. – Jäi multa partakin ajamatta. Mä menen kotiin suihkuun ja nukkuun. – Eikö Valtteri uskalla enää saunaan mennä, nauraa Auli. Iltapala on varsin maittava ja mikä Kulermon mielestä parasta, aivan ilmainen. Hyvinkin puolet lenkkimakkarasta hän siinä mutustaa, sekä vielä yhden ryynimakkaran, juo kaljaa. Lopuksi kuumennetaan hapanleivän siivuja hiilloksella. Voitakin löytyy jostain. – Vieläkö ennättää kaljakauppaan, huolestuu Mauno äkisti, etsii kelloaan taskuista. – Ehtii ehtii, vakuuttaa Riela. – Kolme varttia vielä aikaa. Oikein hyvin ehtii. – Mä menen ainakin kotiin nukkumaan, nurisee Valtteri. – En mä ainakaan kaljakauppaan lähe. Mauno käy jostain hakemassa rahaa, lainaa kai tuttaviltaan, työntää ryppyiset setelit Kulermolle. – Jos sä viittit hakea, hän sanoo. – Tuot mitä sillä saat. Niin ja norttia aski. – Tjoo, sanoo Kulermo. Hän oikoo setelit ja laskee rahat, ynnäilee päässään montako olutta tuolla rahalla kaupasta saisi. Kyyti järjestyy ennen kuin hän on saanut laskelmansa päätökseen. On yksi rouvista myös kauppaan menossa, maitoa ostamaan ja makkaraa.

Valtteri tiiraa muita alta kulmain, tuhahtaa, ottaa votkaa ryypyn, sanoo: – Mä en ainakaan mitään kaljaa osta, enkä juo. Mä menen kotiin nukkuun. Kuitenkin istuu Valtteri vielä samalla paikalla kun Kulermo tulee kaupasta täyden kaljakassin kanssa. Nyt juodaan olutta urakalla. Kesäilta hämärtyy ja hämärtyy myös miesten muisti. Sen paljo oluenjuonti tekee. Käydään kuitenkin saunomassa vielä kertaalleen, mutta Valtteri ei kai ole mukana.

Kappalainen uskoo vielä

1.

Kiltti kappalainen nimeltään Markus Ryynikko rukoilee hartaana polvillaan yhtäjaksoisesti nyt jo kolmatta vuorokautta. Hän tahtoisi tavata Jumalan, tai edes Jeesuksen. Hän rukoilee, hokee väsynein huulin yhtä ja samaa lausetta: – Pieni kappalainen tahtoo tavata Jumalan. Pieni kappalainen tahtoo tavata Jumalan. Pieni kappalainen… Tuon hokeman hän on lapsena oppinut Mustanaamiolehdestä. Rukoillessaan kappalainen tuijottaa pientä, Jeesusta esittävää patsasta. Toisinaan hänestä näyttää kuin Jeesus ristillä riippuessaan liikkuisi vaivautuneena, ikään kuin koettaisi päästä kuulemasta tuota jankuttamista. Mutta heti kun kappalainen terästää katseensa, siristää silmiään, jähmettyy Jeesus taas aivan patsaaksi. Kappalainen on vielä nuori mies, vuosia kertynyt vain muutama päälle kolmenkymmenen. Hän on laiha ja melko pitkä, kömpelö liikkeissään. Hän muistuttaa jollain tapaa vastasyntynyttä, jaloilleen pyrkivää hirvenvasaa. Ujo hän on aina ollut ja hiljainen, jäänyt kai juuri siksi poikamieheksi. Käy hän toisinaan erästä nuorta opettajatarta kutittelemassa, mutta ei kylän juoruakkojen harmiksi tunnu tuossa touhussa pääsevän alkua pidemmälle. Mutta nyt on kappalainen ajautunut hyvin huolestuttavaan, onnettomaan asemaan. Hänen uskonsa, se horjuu, se järkkyy, on ollut jo useita kertoja likellä romahtaa täysin, aivan kuin se tavan takaa olisi aivan aivan likellä muksahtaa päistikkaa rähmälleen saviliejuiseen lätäkköön. Päivittäin hän on saanut lukea lehdistä pelkästään huonoja uutisia, katsonut noita uutisia toki joskus myös televisiosta. Milloin jossain kolkassa maapalloa maanjäristys sorti taloja, tappoi ihmisiä. Toisaalla myrkkyjä valmistava tehdas laski ilmoille karvaat kaasunsa ja taas kitui ihmisiä kuoliaaksi. Ydinvoimalaitos räjähti ykskaks. Ydinaseita valmistettiin kiihtyvällä tahdilla ja niitä leijaili jo avaruudessakin, joka kappalaisen mielestä oli Jumalan koti. Pieniä mutta sitäkin julmempia sotia

käytiin useassakin eri valtiossa. Kehitysmaissa ihmisiä kuoli nälkään, toisaalla taas popsittiin ruokaa niin että liikakiloista muodostui ongelmia. Kasattiin viljavuoria, voivuoria, kipattiin ruokaa kaatopaikalle. Terroristit räjäyttivät pommejaan missä sattui huvittamaan ja syyttömät saivat kärsiä. Metsää kuoli pystyyn suurien tehtaiden lähistöltä. Sademetsiä kaadettiin hullun lailla, ei piitattu mistään. Maa aavikoitui. Saimaannorppia oli jäljellä vain alun toistasataa. Lentokoneita syöksyi taivaalta maahan. Laivat ajoivat karille yhtenään. Keulavisiirit repeilivät. Voisiko tuo kaikki tapahtua Jumalan armosta, kappalainen miettii. Piruilulta tuo hänestä tuntui, pääpirun töiltä. Siinä on kappalaisen pulma, sitä hän on miettinyt jo kauan ja miettii yhä edelleenkin, mutta minkäänlaiseen ratkaisuun hän tunnu mietinnöissään pääsevän. Ja kaiken aikaa epäusko, synkkä epäilys voimistuu, valtaa alaa hänen ajatuksissaan, hiipii jo öisin uniinkin. Kappalainen rukoilee, toivoo löytävänsä totuuden, olipa tuo totuus sitten miten kurja tahansa. Hän muistaa päässeensä lapsena sellaiseen käsitykseen ja ain aikoina tuo käsitys on ollut vankka, että Jumala olisi hyvä ja armollinen ja että aina hädän hetkellä Jumala ojentaisi auttavan kätensä apua tarvitsevalle, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta. Mutta missä mahtoi maleksia tuo auttava käsi nyt, kun maapallo oli vajoamassa lokaan, kun synkät saastepilvet leijuivat pienen ihmisen yllä, kun pelko ja suru värjäsi ihmismielen mustaksi, kun maailmanlopun enteet maalattiin silmien eteen päivittäin televisiossa, lehdissä. Sen kappalainen haluaisi tietää ja on loppuelämälleen nyt asettanut vain yhden päämäärän: hän aikoo hetkisen keskustella Jumalan kanssa, saada selvyyttä asioihin, tietoa, vastauksia. Miksi, milloin, minkä takia, missä. Ellei hän mitään vastauksia saisi, hän luopuisi uskostaan ja ehkä myös elämästään. Mutta nyt koittaa taas ilta. Kappalainen jatkaa kankein huulin jankuttamista. Sakastin ovenraosta pilkistää pieni valonkajo. Kappalainen tietää, että vanha suntio siellä ahkeroi omissa touhuissaan. Sammuu nyt sakastista valo. Suntio kompuroi kirkkoon, seisahtuu kappalaisen luo.

– Ja sinä se vaan jaksat jatkaa, sanoo suntio hauraalla äänellä, myötätuntoisena. – Jaloittelisit edes hiukan välillä. Maadut siihen vielä. Kappalainen närkästyy oitis, sanoo: – Mutta tiedäthän sinä minun uskoni, se… – Tiedän, tiedänhän minä, vakuuttaa suntio kiireesti. – Se sinun uskosi, sehän horjuu. Eikö se niin ollu? Kappalainen jo vähän kiukustuu, ääni nousee, sanoo: – Horjuu horjuu niin. Horjuuhan se kyllä. Mutta olisihan minun uskoni jo voinut kaatuakin. Ei se juuri jaloittelua kärsi. – Niin niin, juu, sanoo suntio sovitellen. – Eipä se sitten kai jaloittelua kärsi. Eipä siinä sitten muukaan kai auta. Rukoilla vaan. Olet sinä yks marttyyri, nuori mies. Mutta minun on jouduttava jo kotio. Suntio tallustaa ovelle, astuu ulos ja katoaa hämärtyvään iltaan. Ovi kolahtaa kiinni hänen perässään. Ääni kaikuu hetken kirkossa, vaimenee viimein. On hiljaista, on hämärää, on tylsää. Kappalainen on nyt yksin, seuranaan vain omat, synkät ajatuksensa ja epäilykset. Edellisinä öinä hän on polttanut kynttilää läpi yön, mutta nyt jäljellä on vain pienenpieni kynttilänpätkä. Hän säästää sitä, sytyttäisi sen ehkä aamuyön matavina tunteina. Uutta kynttilää hän ei vaivaudu noutamaan, vaikka niitä sakastissa on. Puutuneilla jaloilla on siksi vaikea lähteä kulkemaan. Ennen hän on vaikka pimeässä. Häntä harmittaa nyt hieman se, että ei tullut suntiolta pyydettyä tuota palvelusta. Aivan pimeää ei kirkossa vielä ole. Lähistöllä sijaitseva katulyhty luo ikkunan läpi kirkkoon hieman valoa. Kappalainen itkeä tirauttaa muutamat kyyneleet poskille. Hän tietää että yöstä muodostuisi pitkä ja kivulias. Jalat tosin ovat aivan tunnottomat, eikä niissä siksi tunnu kipuakaan, mutta päivän aikana on selkä äitynyt särkemään. Nälkäkin hänellä on, sekä myös jano. Hän ei kuitenkaan uskalla hetkeksikään keskeyttää jankuttamista. Aina milloin hän on aikeissa lopettaa, tulee mieleen että ehkäpä Jumala vasta silloin ryhtyy häntä kuuntelemaan, on ikään kuin juuri ojentamassa

kättään kohti luuria. Viimeinenkin valonkajo haihtuu nyt kirkosta. Katulamppu ulkona sammuu säästötoimenpiteistä johtuen paljon ennen puoltayötä. Taivaskin lie pilvessä. Kappalaiselle tulee äkisti pakottava tarve liikkua. Hän pelkää halvaantuvansa. Kylmä hiki kihoaa otsalle. Hän kääntää päätään puolelta toiselle, heiluttaa sormia ja varpaita, liikuttaa jalkateriäänkin sen vähän minkä kykenee. Mutta yhtä nopeasti kappalainen taas huojentuu. Hän ajattelee, että tuskinpa antaa Jumala niin hartaan uskovaisen halvaantua. Sitten hän muistaa autolautta Estonian ja monet muut suuret onnettomuudet ja pelko täyttää mielen, kauhu, toivottomuus. Hän on jälleen kerran aikeissa luovuttaa, lähteä lätkimään, mutta silloin hän näkee sakastista valonkajastuksen. Hän toljottaa hetken äimänä, riemastuu sitten. Vakoilevatko, hän ajattelee, hörähtää nauramaan. Kyläläisetkö ovat tulleet kuikuilemaan? Vai olisiko kirkkoherra, tai oikein kirkkoneuvosto tullut tutkimaan, että mitenkä vahva hän uskossaan on! Kappalainen ottaa entistä nöyremmän asennon. Jotain hyväähän tuo voisi tietää, vakoilipa häntä sitten kuka hyvänsä. Kuuluisuutta. Ainakin vaihtelua pitkään, tylsään yöhön. Hän lausuu hyvin hartaalla, kuuluvalla äänellä: – Pieni kappalainen tahtoo tavata Jumalan. Pieni kappalainen tahtoo tavata… Valo sakastissa voimistuu nopeasti ja kappalainen ällistyy. Tuo on jotain sädehtivää valoa, kirkasta ja kaunista. Ei mikään taskulamppu. Hetken kappalainen tuntee silkkaa kauhua. Hän sulkee silmänsä, mutta avaa ne heti taas. Ja sitten hän riemastuu: Jumalako se nyt sieltä? Sakastista astuu kirkkoon valkopartainen ja -hiuksinen, valkoiseen, nilkkoihin asti ulottuvaan kaapuun pukeutunut vanha ukko. Tuo ukkeli seisahtuu alttarille, rypistää kulmiaan, tiiraa tuimana ympärilleen kuin jotain etsien. Kappalaisen riemulla ei ole enää mitään rajaa. Jumala on tullut, Jumala on tullut, hän hokee mielessään, kumartelee alttaria kohti ja lyö otsansa tavan takaa kipeästi lattiaan. Valkoparta huomaa viimein kappalaisen, katsoo tätä ärtyneenä, sanoo:

– Ai täällähän se ruikuttaja onkin. Mitähän asiaa sullakin mahtaa olla. Yökausia jankutat, pidät valveilla. Kappalaisen riemu laantuu oitis, hän punastuu, takeltaa: – Minä tässä vaan… Ajattelin… Tarkoitan… Aattelin… Valkoparta astelee hitaasti peremmälle, istahtaa ensimmäiselle penkkiriville, haalii kaavunlahjetta syliin, sanoo: – Ja minä kun viis veisaan sinun ajatuksistasi. Mutta mahtoiko sulla olla jotain asiallistakin asiaa? – Olen tässä viime aikoina miettinyt, aloittaa kappalainen selonteon, mutta samassa epäilyjen synkkä pilvi työntyy hänen mieleensä, täyttää pään. Hän toljottaa hetken valkopartaa suu apposen auki, kysyy: – Oletteko te yleensä mikään…? – Tokihan minä Jumala olen. Minuahan olet tänne päiväkausia ruikuttanut. Kappalainen killittää äimänä valkopartaa, rohkaisee taas mielensä, sopertaa: – Aattelin tässä vaan… Meinaan, että jos sitä jotain selityksiä sentään saisi. Tarkoitan, että kun maailma on nykysin vähän semmonen. On kurjuutta ja sotia. Joku vähän tutkisi ja hutkisi. – Tokihan minä tiedän minkälainen maailma on, toteaa valkoparta. – Itsehän minä tuon loin. Semmoinen se on kuin pitääkin. Samanlainen kuin ennenkin. Ei siinä ole mitään tutkimista. Hutkimista voisi ollakin. – Mutta kun on niin paljon kurjuutta. Alinomaa tapetaan ja joka puolella maapalloa. – No mutta niinhän se on aina ollut, sanoo Jumala vähän hämmästyneenä, nyt jo äkeissäänkin. – Leijona tappaa seepran, sudet syö hirven, jääkarhu hylkeen, hämähäkki imee kärpäsen kuiviin. Niinhän se on aina ollut. Niin sen pitää ollakin. – Niin niin, niin niin mutta, jankuttaa kappalainen ärtyneenä. – Kyllä minä leijonan ja seepran ymmärrän. Hämähäkinkin. Ei siinä mitään. Ymmärrän minä

sen. Minä tarkotin, että kun tapetaan ihan toinen toistaankin. Samaa rotua olevat tappaa toisiaan. Onko siinä mitään järkeä? – Niin no, eei kai siinä järkeä ole, myöntää Jumala, jahkailee. – Järkeä ja järkeä. Onhan se totta kyllä aika surkeaa. On se, on. Muurahaisyhdyskunta valtaa toisen, eikä kukaan tee asialle mitään. Mutta mitäpä niille voisikaan tehdä, ovat niin pikkuruisia ja nopsia. No voisi niitä ehkä jollain tikulla koettaa sorkkia erilleen toisistaan. On vaan niin kovin vaikeaa erottaa niitä valtaajia niistä vallatuista. Ovat niin samannäköisiä. – En minä nyt kyllä ihan sitäkään tarkoittanut, mutisee harmistnut kappalainen. – Minä tarkoitin, että kun ihmisetkin tappelee keskenään kaiken aikaa. Ja niin viisaita kun ollaan olevinaan. – Niin niin, joo, Jumala oivaltaa nyt, katsoo kappalaista tarkasti. – Niin joo, ihminenhän sinä oletkin. Mutta et minun näköinen ole, et ollenkaan. Eihän sulla ole partaakaan. Ja, mitä hemmettiä. Eikö sulla ole jalkojakaan? – On, on minulla jalat, kiirehtii kappalainen vakuuttamaan, kellahtaa istumaan pakaroiden varaan, auttaa käsillä puutuneet jalkansa suoriksi. – Kas kas, sanoo Jumala. – Eivätkö ne kipeydy kun tuolla lailla nökötät lattialla. Rukoilisit kuule vaikka sohvalla seljälläsi maaten. Olisi vähän mukavampaa kai niin. Lienee kurjaa siinä kovalla lattialla polvillaan höpistä. Ei sulla muuten sattuisi täällä mitään juomapuolta olemaan? Ihan vaan vaikka vettäkin, jos ei muuta ole. Rupesi tossa matkalla niin janottamaan, niin janottamaan. Kappalainen ähkii ja murisee, kankeaa itsensä vaivalloisesti jaloilleen, huojuu, hakee käsillä tyhjästä tukea, sanoo: – Olisi tuolla kellarissa kyllä noita ehtoollisviinejä. Jos semmoinen juoma maistuu. Jumala katsoo kappalaista säälivästi, toteaa: – Mitenkä tulinkin teistä ihmisistä noin surkeita tehneeksi. Tuskin jaloillasi pysyt. Kappalainen köpittää muutaman askeleen, on kaatua rähmälleen, mukisee naama punaisena:

– Kyllä tämä tästä kohtakin sujuu. Puutuneet nämä jalat vain ovat. Ei niissä muuta vikaa ole. Jahka veri rupeaa kunnolla kiertämään, niin kyllä se sitten kävelykin sujuu. Jumala tarkastelee kappalaista pää kallellaan ja tämä on nyt havaitsevinaan Jumalan katseessa silkkaa halveksuntaa. – Puutuneet taikka eivät, Jumala sanoo tylysti torjuva ilme kasvoillaan. – Tuskin kovin nopsa olisit, vaikka veri kunnolla kiertäisikin. Lyönpä vaikka veikkaa siitä, että gepardi on nopeampi kuin sinä, sekä antilooppi myös. Kappalainen tuhisee jotain epämääräistä, jatkaa vaivalloista kulkua. Otsakin särkee. Siihen kai kasvaisi kuhmu, parikin kuhmua. He askeltavat peräjälkeen sakastin läpi käytävään, seisahtuvat siellä hetkeksi jykevän oven eteen. Kappalainen löytää naulasta avaimen, avaa sillä uksen. Portaiden laskeutuminen tuottaa hänelle tuskaa ja vaivaa. Eivät tahdo tunnottomat jalat oikein hyvin sattua askelmille. Hiki virtaa solkenaan otsalta, kirvelee silmissä. Huimaa. Hän pitää molemmilla käsillä seinästä tukea, on silti useasti kaatua nenälleen. Jumala seuraa kappalaisen perässä, kurkkii tämän olan yli, astuu ehtimiseen kantapäille. Kappalainen pääsee kellariin kaatumatta kertaakaan matkalla. Hän huilaa hetken, nojaa seinään, puuskuttaa. Jumala kohdistaa nyt arvostelun kappalaisen kapeisiin hartioihin, ohkaisiin käsivarsiin. Hän tunnustelee peukalon ja etusormen välissä kappalaisen hauislihasta, tuhahtaa, sanoo: – Et sinä taida kovin voimakaskaan olla. Uskoisin että karhu kyllä päihittää sinut kepeästi, sekä gorilla. Mistään norsusta nyt puhumattakaan. Kappalainen ei vastaa, köpittää viinikellarin ovelle, huilaa taas hetken. Jumala vaikuttaa kärsimättömältä, nojaa toisella kädellä seinää, rummuttaa sormilla. Kappalainen avaa oven. Jumala kurkkaa hänen olkapäänsä yli sisälle, ilahtuu, virkkaa: – No löytyihän sieltä sitä juomapuolta. Ja vaikka mitenkä monta pulloa. Jumala tyrkkää kappalaisen tieltään. Tämä on taas lähellä tuiskahtaa rähmälleen, saa viime hetkessä ovenkarmista kiinni. Hän kumartuu hieromaan jalkojaan.

Vähitellen niihin tunto palaa. Niitä pistelee. Jumala ottaa hyllystä viinipullon, poksauttaa korkin irti pullon suusta, työntää tilalle nenänsä, nuuhkaisee kuuluvasti. – No maistetaan sitä sitten, Hän sanoo, siemaisee pullosta suullisen, mutta sylkäisee samantien nesteen lattialle, katsoo paheksuvasti kappalaista, valittaa: – Phyi olkoon mitä litkua. Vettäkö sinä olet tähän lisännyt. Eihän tätä juo pirukaan. Kappalainen punastuu, puolustautuu: – Ehtoollisviinit nyt ovat kertakaikkiaan vaan tälläisiä, ovat kai aina olleet. Jumala on nyt oivaltavinaan jotain, sanoo: – No ei sitten ihme kumma vaikka olettekin täällä kirkossa aina niin totisia, surullisia. Ei tuollainen litku minuakaan hyvälle mielelle saa. Eikö täältä mistään saa jotain parempaa juomaa, väkevämpää? Kappalainen on aivan kuin aikeissa sanoa jotakin, sulkee viime hetkellä suunsa, empii kuitenkin vielä. Jumala havaitsee oitis kappalaisen epäröinnin, tekee siitä omat johtopäätöksensä, valpastuu, sanoo: – Ahaa, ahaa, vai on jossain parempaakin juotavaa. Kakista vaan tietosi ulos. Et sinä minua huiputtamaan kykene. Kappalainen yrittää vältellä Jumalan läpitunkevaa katsetta, mutta ei kykene pitkää aikaa pitämään puoliaan, tunnustaa lopulta: – Asustaa tossa lähistöllä kyllä yksi pimeän myyjä. – Pimeän myyjä? – Niin, semmonen viinamyyjä, kappalainen tarkentaa. – Trokari. – Jaa semmoonen, hämmästelee Jumala. – Noo, kipasehan hakemassa pari putellia. Kappalainen kauhistuu, kursailee:

– En kai minä sinne voi mennä. Enhän minä siellä ole kuunaan käynyt. Ei kai se aakaan näin kirkonmiehelle. – No no, kipin kapin vaan, sanoo Jumala, uhkaa. – Tai voinhan minä tietysti jo lähteä kotiinkin. Kappalaisen vastarinta murenee samantien, sanoo: – Josko minun sitten täytyy. He kipuavat portaat ylös. Kappalaisen jalat toimivat jo melko hyvin, tunto on palannut. Sakastissa hän seisahtuu, yrittää epätoivoisena keksiä toista vaihtoehtoa Jumalan janon sammuttamiseksi. – Kipin kapin vaan, sanoo Jumala, töytäisee kappalaista voimakkaasti selkään. Kappalainen ottaa pari juoksuaskelta, askeltaa sitten rivakasti ulko-ovelle. – Minä oottelen täällä, Jumala huikkaa hänelle.

2.

Kappalainen koikkelehtii puolijuoksua hautausmaan poikki. Syksyinen yö on pimeä ja hän on useita kertoja vähällä törmätä hautakiviin, mutta säilyy kolhuitta kuin jonkin ihmeen johdattelemana. Metsänreunassa hän seisahtuu hetkeksi huilaamaan, rauhoittuukin hieman, luulee ettei Jumala häntä enää näe. Edellisenä kesänä hän usein kuuli satakielen laulavan hautausmaalla, mutta loppukesällä sen laulu oli vaiennut. Jossain kirkon kattorakenteissa asustaa myös pöllö, ehkä varpuspöllö tai helmipöllö. Kappalainen toivoo nyt, ettei tuo pöllö ole syönyt satakieltä, vaan että tuo yölaulaja olisi loppukesällä lennellyt etelään ja tulisi taas toukokuussa ilahduttamaan laulullaan hautausmaan ikäviä iltoja, synkkiä öitä. Voisihan sitä tuotakin asiaa Jumalta kysäistä, ajattelee kappalainen. Voisi samalla tiedustaa, että onko tuo kirkossa asuva pöllö helmipöllö vai varpuspöllö, vai jokin muu pöllölaji. Ovat niin samannäköisiä, pöllötkin. – Kipin kapin siellä nyt, kuuluu Jumalan huuto kirkon suunnalta. – Vinhasti vinhasti nyt. En minä täällä loputtomiin jaksa ootella. Kappalainen jatkaa ripeästi taivalta. Matkaa trokarin asunnolle on vain vajaa puoli kilometriä. Alkuosan matkasta kappalainen kulkee metsän pimennossa kapoista polkua pitkin, mutta loppumatkasta hänen on noustava maantielle. Hän rukoilee ettei kukaan häntä nyt näkisi, tunnistaisi, rupeaisi ihmettelemään, vakoilemaan määränpäätä. Ei ole vielä kovin myöhäinen ilta, kappalainen huomaa. Monestakin mökin ikkunasta pilkistää valoa. Saattaa yökyöpeleitä olla vielä liikkeellä, kävelyllä. Kappalainen saapuu jo trokarin asunnolle, huohottaa hetken ovella, koputtaa arasti. Ovi raottuu heti kohta hieman ja trokari työntää karvaisen, kiiltävän, ihraisen päänsä ovenrakoon. Pahanhajuinen, tunkka ilma lyö kappalaista kasvoihin ja hän perääntyy askeleen verran. Trokari tunnistaa pian kappalaisen, koettaa salata hämmästyksensä, virnistää ivallisena, sanoo:

– Eksynytkö lienee kappalainen. Vai synninpäästöäkö tulit täältä hakemaan. Ei ole mulla edes raamattua täällä. Kappalainen astuu rohkeasti lähemmäksi trokaria, vilkuilee vielä ympärilleen. Ketään ei näy mailla halmeilla. Hän puhuu silti kuiskaamalla. – Pitäisi minun pari putellia saada. – Thäh, sanoo trokari, lykkää oven kokonaan auki, silmäilee tienoota tutkivasti. – Vai pari putellia. Arvaako sulle mitään pulloja myydä. Menet vielä poliisille laulamaan. – En en, en mene laulamaan, vakuuttaa kappalainen. – En minä laulaa osaakaan. Virsiä olen joskus veisannut. Tämä olisi minulle nyt kovin tärkeää. – Arvaan kyllä että on tärkeää, sanoo trokari. – Etpä sinä muutoin olisi tänne tullutkaan. Liekö sulla rahaakaan. Tiiätkö ees yhtään mitä mahtaa kustantaa pari putellia. – On mulla rahaa, on on. – No tule nyt sisälle sitten. Kappalainen livahtaa trokarin ohitse sisälle. Tämä sulkee huolellisesti oven, astelee sitten lyhyen käytävän poikki toiselle ovelle, lukossa sekin, avaa uksen avaimella, viittilöi kappalaista seuraamaan. Harmikseen kappalainen pian huomaa trokarin tulevan toimeen melko hyvin. On väriteevee, on video. Lattia on parkettia, takan edessä karhunnahka levällään, seinillä tauluja, katossa kristallikruunu, kirjahylly täynnä nahkaselkäisiä teoksia. Varsin mukavan näköinen nainen lojuu nahkasohvalla, selaa lehtiä. On puhdasta, on kiiltävää, pölyhiukkasta ei silmä äkkiseltään havaitse. Vain eteinen ja lyhyt käytävä ovat täynnä ryysyjä, rojuja, pilaantuneita ruokia, hajuja, rottiakin kai. – Rekvisiittaa, sanoo trokari kun havaitsee kappalaisen hämmästyksen. – Ei pidä verottajaa taikka ulosottomiestä ihan perille asti päästää. Kappalainen kaivaa häpeissään niukat rahansa esille, ojentaa ne laskematta trokarille. Tämä vain vilkaisee rahoja, pudistaa murheellisena päätään, sanoo: – Ei kuule noilla ryppyisillä kympeillä taida paljoakaan viinaa saada. Juhlatko

sulla siellä kirkossa on. Eikö ne sulle enempää antaneet rahaa mukaan. Vai ootko ihan yksiksesi ruvennut ryypiskelemään. Ei kyllä noilla rahoilla monta vierasta kestitä. Noo, minä koetan auttaa, sen minkä pystyn. Trokari ottaa kappalaisen rahat, suoristaa setelit, laskee ne huolellisesti, jää miettimään. Kappalainen huolestuu, kaivaa vielä kolikotkin taskun pohjalta nyrkkiin, päättääkin sitten uskoutua trokarille, kuiskaa: – En minä nyt itse niinkään tuosta juopottelusta piittaisi, mutta katsos, kun sattui äsken Jumala tulemaan kylään. Trokari seisoo hetken äimänä sijoillaan, räjähtää sitten nauramaan. Tuo trokarin nauru tuntuu pulppuavan jostain syvältä vatsanpohjasta iloisena helinänä, joka kuitenkin ulos tullessaan muuttuu aivan ykskaks korppien ronkutukseksi. Tuossa naurussa kalskahtaa raadonsyöjien likaisuus, siinä haiskahtaa mätä liha. Siinä on hyvin ilkeä pohjasointi ja kylmät väreet kulkevat pitkin kappalaisen selkää, häntä puistattaa. – Vai Jumalalle pari putellia, sanoo trokari yhä naurusta hytkyen. – Vai tuli Jumala kylään. No pitänee sulle vähän sitten alennusta antaakin. Trokari pitää pulleaa vatsaansa molemmilla käsillä, astelee olohuoneen poikki. Ankarat naurunpuuskat tärisyttävät vielä ruumista. Hän katoaa hetkeksi verhon taakse toiseen huoneeseen. Nainen sohvalla katsoo uteliaana miehen perään, vilkaisee sitten kappalaista, jää tuijottamaan. Kappalaisen tukka hapsottaa kuin ei olisi kuunaan kampaa nähnyt. Otsa on sinertävä ja siinä näyttäisi kasvavan pari, ehkä kolmekin kuhmua. Silmien alla on mustat renkaat. Parta törröttää esille parin millimetrin mittaisina piikkeinä. Vaatteet ovat vähän ryvettyneet, housuissa julmetut polvipussit. Trokari tulee jo takaisin. Kädessä tällä on nyt muovikassi ja se kilisee vähän. Vieläkään ei trokari tahdo saada nauruaan tukahdutetuksi, tyrskii nyrkkiinsä, yskii ja köhii, ojentaa kassia kappalaiselle. – Vie siitä Jumalalle pari pulloa viinaa, hän sanoo, pärskähtää taas nauramaan, jatkaa kohta. – Maksa vaikka sitten tilipäivänä. Voi hyvä luoja sentään. Vai poikkesi se Jumala teille kylään. Ja kaikkee sitä kuulemaan joutuu tässäkin ammatissa. Viekin kuule sille Jumalalle terveisiä. Sano sille että poikkeaa

täälläkin. Voin minä tuota pontikkaa ruveta enemmänkin tiputtelemaan. Ei lopu juomat multa, ei lopu. Voi herranen aika. Vai poikkesi Jumala kylään. Kappalainen poistuu kiireesti trokarin asunnolta, vähän nolona ja myös loukkaantuneena. Trokari jää ulko-ovelle nauramaan ja monen minuutin ajan kuule kappalainen tuon kammottavan naurun, sillä iltayö on muutoin äänetön. Vain viinapullot kilisevät kassissa. Nauru lakkaa kuulumasta kun kappalainen pääse polulle, metsän pimentoihin. Mutta kohta hän säikähtää, jähmettyy sijoilleen. Kammottavia ääniä kantaa korviin kirkon suunnalta, vielä hurjempia kuin trokarin nauru. Hän kuuntelee noita ääniä hetken pää kallellaan, äkkää äkisti. – Urkujako se piru siellä soittaa, hän älähtää ääneen, pistää juoksuksi. Kappalaisen kunto ei ole paras mahdollinen. Sydän hakkaa, hengitys rahisee, maksaa pistää, hiki kastelee paidan, silmissä vilahtelee tähtiä. Hän pääsee kirkon ulko-ovelle, riuhtoo sen auki, hoipertaa urkujen luo, läähättää, ei saa sanaa suustaan. Jumala tökkii yhdellä sormella koskettimia, on harmistuneen näköinen, polkee palkeisiin puhtia kuin kilpapyöräilijä, havaitsee lopulta kappalaisen, lopettaa soitannon, sanoo: – Outoja ovat mulle nämä nykyajan soittopelit, outojapa ovat. Osaan minä harpulla vähän rimpuutella. Tuon Ukko Nooan nyt ainakin. Mutta tämä on ihan outo peli. Vai osaatko itse. Pimputa nyt jotakin, vaikka rokkia. – Ei ei, ei, läähättää kappalainen hätääntyneenä. – Ei luojan tähden, ei. Siihenhän heräisi koko kylä. Ollaan nyt vaan ihan hissukseen täällä. Nyt kun on juotavaakin. Jumala ottaa kappalaiselta kassin, kaivaa toisen pullon hyppysiinsä, avaa korkin, nuuhkaisee, tiedustaa: – No mitäs se tää sitten on? – Se on kai pontikkaa vaan, vastaa kappalainen. – Vai että on oikein pontikkaa. En minä ole tainnut ennen pontikkaa juodakaan.

Heh, mutta nytpä minä kyllä juon. Jumala kulauttaa pullosta reilun suullisen, lotraa viinaryyppyä poskelta toiselle, nielaisee juoman, maiskuttaa vielä ja yskäisee kouraan, ottaa nopeasti toisen ryypyn ojentaa pullon kappalaiselle, virnistää, sanoo: – Hyvää ainettahan tämä on. Kyllä tätä kelpaa litkiä. Ehkä teidän täällä kirkossa kannattaisi harkita vähän väkevämpien juomien tarjoilua. Nuo viininlitkut nyt ovat kerta kaikkiaan liian laihoja. Kuin kuravettä joisi. Mutta pontikka, joo pontikka. Tai ehkä ne viininluirot sopivat etelämaalaisille, siellä kun ihmiset ovat jollakin tapaa hauraampia, heikompia. Mutta kyllä näille leveysasteille on piru luonut siksi ankaran talven, että pitäisi juomien, lääkkeiden olla väkeviä. Ei pitäisi teidän matkia muita, olot kun ovat erilaisia. Voisittehan te täällä kirkossa tiputella pontikkaa aikanne kuluksi. Ja vaikka myydäkin sitä maallikoille. Voisi tuon kirkollisveronkin poistaa. Omiksi tarpeiksi nyt kuitenkin, lääkkeeksi. Ajattelepa nyt vaikka sitä, että jos joku poloinen talven kylmillä ilmoilla vajoaa jäihin tuolla järvellä, pääsee märkänä rannalle kuin ihmeen kaupalla. Ja tuo polo astelee kohti kirkkoa, toivoo sieltä apua saavansa. Tärisee kylmästä, palelee kauheasti. Veri ei kierrä enää suonissa. Ryömii tuo polo viimeiset metrit. Kynnet verillä. Hän koputtaa oveen viimeisillä voimillaan ja sulla ei ole muuta tarjottavaa kuin jotain viininlitkua ryyppy taikka pari. Ei se kuule paljoa auta silloin. Kappalainen hörppii pullosta aivan pieniä kulauksia, mutta useita. Mukavasti tuo juoma heti lämmittääkin vatsanpohjassa. Hänellä on nyt kodikas olo. Hän tyrkkää pullon Jumalalle. Tämä siemaisee oitis mojovan ryypyn. – Onhan se kai kyllä niinkin, sanoo kappalainen viinaryyppyjen rohkaisemana, nyt jo hyväntuulisena. – Kyllä sitä oikein harkita täytyy, sitä pontikan tiputtelua. Olen sitä minäkin joskus miettinyt, että mitä peijakasta niillä viininlitkuilla tekee. En ole vaan kehdannut puheeksi koskaan ottaa. On tuo kirkkoväki niin jäykkää porukkaa, vanhoihin kaavoihin kangistunutta. Kai mun pitää itse ruveta tiputtamaan, korpikuusen kyyneliä heh. Mutta mutta. Tuota tuota. Voisinkohan minä vähän kysellä. Tarkoitan, että siksihän minä päivätolkulla ruokoilinkin, että voisin muutamaa juttua kysästä. – Kysy pois vaan, sanoo Jumala suopeana. – Olen noita monastikin miettinyt, aloittaa kappalainen. – Vasiten nyt

viimeaikoina eritoten, että kun on noita sotia ja kaikkea pahaa. Että kun pientä ihmistä sorretaan alvariinsa, ajetaan kurjuuteen, tapetaan ja kidutetaan. EteläAfrikassa sortivat valkoiset mustia. Jugoslaviassa sortavat toisiaan. Hitleri vainosi juutalaisia. Kurdeja vainotaan lähi-idässä. Ruandassa hutut sortaa tutteja… Eikä kun hutsut sortaa tupuja… Noo. Mutta että miksikä se niin on. Jumala on käynyt mietteliääksi, nousee nyt soittojakkaralta ylös, ojentaa ponupullon kappalaiselle, askeltaa kädet selän takana edestakaisin, ryhtyy selittämään: – Minäpä muistan nyt erään tapauksen. Se tapahtui joskus kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Maapallo oli silloin täynnään kaikenkarvaisia liskoja ja sauruksia. Olivat isoimmat kai miltei tämän kirkon kokoisia. Ne sortivat pienempiään, pitivät kovaa meteliä. Minutkin herättivät joskus mölinällään. Mutta helposti minä noista silloin selvisin. Heh, minä tein jääkauden. Kuolivat siihen nuo hirmuhallitsijat, liskot ja saurukset ja vähän muutkin, pienempiensä sortajat. Pitäisiköhän minun taas vähän jäädyttää tätä palloa? – Ei ei, ei ei, hätääntyy kappalainen. – Ei sillä eikä millä. Ei ei. Minä vaan tässä aattelin, että onkohan meitä täällä vähän liikaakin, ihmisiä vasiten. Koko ajan kun syntyy vaan lisää ja lisää. Mitenkä tänne kohta enää mahdutaan, eläimet ja ihmiset. – Niinkö vai on asia, Jumala vaikuttaa uteliaalta. – Vai on teitä pian liikaakin, vasiten ihmisiä. Oli jokunen vuosi sitten jossain maapallon kolkalla sopuleita vallan mahdoton määrä. Ihan tolkuttomasti, mustanaan, asuivatkin kai päälletysten. Minä juoksutin mereen nuo raukat pois kitumasta. Hukkuivat veteen, melkein kaikki. Pitäisiköhän teitä ihmisiäkin ruveta vähän harventamaan? Mereen juoksuttamalla, tai jollain jekulla. Kappalainen selvästi väheksyy Jumalan ajatusta, huitaisee kädellä ilmaa, sanoo: – Ei ei, eikö mitä. Ei meillä täällä hätiä mitiä ole. Johan tuota syntyvyyttäkin on ruvettu säännöstelemään. Eihän me täällä päällekkäin olla. Vai näkyykö minun selässä joku? Thäh. Tai onko tuolla katolla joku asukas vai? Thäh. Vai kellarissako? Häh. Mutta mitäpä vastaat tähän: Kas, kun toisaalla eletään yltäkylläisyydessä, niin toisaalla näännytään nälkään tai janoon. Onko se oikein se? – Helpostihan minä tuon asian voisin tasata, toteaa Jumala. – Voisin vaikka

puhkua suuren hyökyaallon kulkemaan koko maapallon yli. Se veisi mehevää multaa sinne missä muutoin ei mikään hyvin kasva. Ei tuo olisi minulle vaiva eikä mikään. Ihan huvikseni minä sen voisin tehdä. Kappalaisen into on laimentunut nopeasti. Hän terästää nyt itseään kunnioitettavan paksulla viinaryypyllä, mutisee: – Ei kai liene tarvetta siihenkään. Onhan meillä laivoja ja lentokoneita, junia ja rekka-autoja. Joo. Viemme niillä ruokaa sinne missä siitä on puutetta. Joo, helppoahan se on. Jumala tiiraa hetken kappalaista pää kallellaan, silmät sirrillään, purskahtaa sitten raikuvaan nauruun. Ja Hän nauraa niin kuin vain Jumala nauraa voi. Tuo nauru on mahtavaa kuultavaa, se täyttää kuulijan pään sekä sielun, sydämen myös. Tuon naurun soinnuilla livertävät tuhannet eri pikkulinnut, kraakkuvat varislinnut, sirisevät hyönteiset, mylvivät nautaeläimet, haukkuvat ja ulvovat koirat sekä sudet, naukuvat ja mouruavat kissaeläimet, vikisevät hiiret ja rotat, ulvovat tuulet, ropisevat ja litisevät sateet. Tuo nauru tulee suoraan Jumalan sydämestä ja se kiirii kauas ja tuo kuulijalle hyvää mieltä. Se avaa kuulijan korvat kuulemaan, silmät näkemään. Kappalainen toljottaa haltioituneena Jumalan suuhun, missä vitivalkoiset hampaat välkehtivät, kitarisat tekevät iloista heiluriliikettä naurukuplien kulkiessa niiden ohi, missä kieli muuttaa muotoaan, paisuu välillä kuin kohtaloa uhmaava rupikonna, häipyy toisinaan miltei kokonaan näkyvistä. – Olet sinä kova poika valehtelemaan, Jumala sanoo kun nauru viimein vaimenee pieniksi tyrskeiksi. – Vai muka laivoilla viette ruokaa sinne missä puutetta kärsitään. Murusia te vaan viette, pikkupaloj a, rippeitä. Ja ette muka päälletysten asu. Ei kuule tarvi mennä pitkällekään tonne kylälle, niin jopas vaan näkyy kerrostaloja. En minäkään nyt sentään ihan sokea ole. Kappalainen punastuu, sanoo: – Ottaisinkohan minä vielä pienen ryypyn. – Ota pois vaan, sanoo Hän. – No saatanhan minä, sanoo kappalainen.

Kappalainen ottaa hörpyn, samantien toisenkin, ojentaa sitten pullon Jumalalle. Seuraava kysymys on hänellä jo kielenpäässä, mutta häntä vähän nolottaa kysyä, sopertaa: – Voisinkohan minä tuota… Tuota tuota. Jos voisin tehdä semmosen niin ku henkilökohtasemman kysymyksen. Ihan uteliaisuuttani minä vaan… – No kernaasti. – Kun tahtoisin tietää, että milloinka se Jeesus taas tulee maapallolle kuikuilemaan. Sellaista puhettakin on monasti ollut. Jumalaa naurattaa taas, sanoo: – Vai kuikuilemaan. Vai että oikein kuikuilemaan. Tokkopa tulee kuikuilemaan tänne enää ollenkaan. Hänen viimekertainen lomansa täällä oli nääs mahdottoman kurja. Hän kun tuli tänne lepäilemään, virkistäytymään ja joutuikin kaiken aikaa parantamaan sairaita, herättämään kuolleita henkiin. Mitä lomaa se semmoinen muka on? Ja sitten lopuksi vielä naulitsivat ristille hänet, ne pöhköt. Ei se ollut lainkaan mukava loma. Jumala on nyt vakava, surumielinen, jatkaa: – Oli hän toisekseen turhan suosittukin täällä. Aina ihmisiä kimpussa, perässä kulkemassa. Oli vaikea hoidella edes luonnollisia tarpeita. Lorottele siinä sitten, kun aina on jonkun kintut tiellä. Saatika että jonnekin paskalle kyykistyisi. Tai kun jonkun naisen kanssa sänkyyn halajaisi ja ympärillä kymmeniä katsojia. Ei se ollenkaan helppoa, varsinkaan jos on ujo. – Noo jaa, joo, saa kappalainen sanotuksi väliin, mutta Jumala jatkaa vielä: – Synkkäkin paikka tämä on, tämä teidän pikkuinen pallonne. Katsohan vaan vähän ympärillesi. Täälläkin näen monta monituista kuvaa missä poikani roikkuu ristillä henkitoreissaan. Ei tuo ole mitään mukavaa katsottavaa, ei pojastani varsinkaan. Ei tosin kyllä minustakaan. Vai menisitkö itse mieluusti kylään jonnekin, missä seinät olisivat maalauksia täynnä ja joka kuvassa sinä itse roikkuisit hirressä. Ei se ole ollenkaan hauskaa. Ja niin lohduttomia te aina olette. Koko pallo täynnä apeita ihmisiä. Täällä kirkossakin te istutte aina haudanvakavina, silmät kyynelissä. Olen minä käynyt katsomassa. Pitäisitte hauskaa täällä, juhlisitte, hurvittelisitte.

Kappalainen tuntee tarvitsevansa vielä vähän rohkaisua, ottaa mitään sanomatta Jumalta viinapullon kädestä, siemaisee siitä noin sentin paksuisen siivun kitusiinsa, yskii ja pärskii, uhoaa sitten pontikan suomalla rohkeudella. – Jos se vaan noista tauluista kiinni on, niin äkkiäkös noista selvitään. Helskutti, minä poika revin ne riekaleiksi. – No tuo on miehen puhetta, sanoo Jumala, takoo kappalaista hartioihin. – Työhön sitten vaan. Kappalainen riuhtoo lähimmän taulun alas seinältä, potkaisee j aikansa kankaan läpi, avittaa työtä toisellakin j alalla, nostaa kehyksen päänsä yli, lyö ne säpäleiksi lattiaan. Parille seuraavalle taululle käy yhtä lailla. Neljäs taulu esittää Neitsyt Mariaa ja kappalainen epäröi kajota siihen. Hän kääntää taulua niin että Jumala sen hyvin näkee, kysyy: – Mitäs tälle sitten tehdään? Tämä on minusta kyllä aika nätti. – Antaa sen jäädä seinälle, Jumala vastaa. – Pitää kai sitä kirkossa olla myös naiskauneutta. Teillä kun ei taida vielä olla naispappia? – Entäs tämä patsas? Jumala vain vilkaisee pientä patsasta, jota kappalainen ennätti tuijottamaan yhtäjaksoisesti reilut kaksi vuorokautta. Jeesus siinä roikkuu ristillä. – Paiskaa se lattialle, sanoo Hän. Pieni patsas hajoaa tuhansiksi siruiksi. – Entä nuo seinämaalaukset, hämmästelee kappalainen nyt. – Ei niitä voi alas repiä. – Mutta ne voi tuhria, neuvoo Jumala auliisti. – Jollain maalilla suttaat ne. Kai sulla sen verran maalia on. – Olisi mulla kotosalla kyllä, mutta ei täällä kirkossa taida olla. Pitäisiköhän lähteä noutamaan. Jumala heilauttaa suurpiirteisesti kättään, sanoo:

– Noo, ei sun tarvi. Turhit ne vaikka huomenissa. Ei tarvi tonne pimeään lähteä kompuroimaan. Aika mukavaltahan täällä nyt jo näyttääkin. Ne viininluirot voisit kanssa vielä lorotella maahan. Hankit huomenissa jotain väkevämpää tilalle. Ihan vaan vaikka kaupasta käyt ostamassa. Ei sen pontikkaa ole mikään pakko olla. Kyllä votka tai viski kelpaa myös. Mutta otahan nyt ryyppy ensin, noin niin kuin rohkaisuksi, heh heh. – Heh heh, hekottaa myös kappalainen. – Minähän juon. Ja kappalainen myös juo, humaltuu yhä enemmän. Hän naulitsee nyt harittavat silmänsä Jumalan partaan, tihrustaa vetisin silmin, lyö mahtipontisesti nyrkillä laihaa rintaansa, uhoaa: – Minäpä poika kaadankin ne litkut maahan nyt heti. Rupean jo huomenissa sitä pontikka tekemään. Tuletko vai mukaan katsomaan? – Jo vain, sanoo Jumala. Kappalainen suunnistaa mutisten kohti kellaria, eksyykin kerran matkalla. Jumala kiirehtii opastamaan häntä, joutuu muutaman kerran tukemaan tätä käsivarresta, sillä kappalaisen kulku on hoipertelevaa ja askel epätietoinen suunnasta. Mutta viinikellarissa kappalainen terästäytyy, tarttuu vakaalla kädellä viinipulloon, avaa sen, heittää korkin seinälle ja kaataa sitten juoman lattialle. Viini pulputtaa pullonkaulassa somasti. Tyhjän pullon kappalainen viskaa huolettomasti nurkkaan. Se hajoaa sirpaleiksi. – Maahan joutavat litkut, mesoaa kappalainen, lorottaa lattialle toista pulloa. – Keitetäänkin pian kuule semmosta pontikkaa, että rupiaa siinä veri kiertämään suolissa. On niin pirun ankara talvi täällä. Ei täällä ilman pontikkaa kestä kukaan. Juokoot jossain kehitysmaissa viininlitkujaan, niin ku Ranskanmaalla ja Italiassa. Jooko vaikka. Ovat niinhauraita siellä ihmiset, heikkoja. Pitää meillä olla tällä leveysasteella väkevämmät juomat. Joohan mitä. Ei me täällä mitään litkuja tarjota paleleville. Työ sujuu hitaasti ja kappalainen on kyllästyä. Loput täydet pullot hän viskaa nurkkaan. Siruja sinkoilee ilmassa. Lattia lainehtii viinistä. Tuoksu on voimakas, kappalaista pyörryttää. Jumala katsoo kappalaisen aherrusta jotenkin hellästi, isällisesti, on vaiti kunnes viimeinenkin pullo on siruina nurkassa, sanoo sitten:

– Sinähän taidatkin olla aika vekkuli. Kyllä minä tulen tänne toistekin käymään, ryypyn tai pari naukkaamaan. Mukava mieshän sinä oletkin. En olisi ikinä arvannut, kun sitä sun jankuttamista kuuntelin, että ihan hauskaahan tästä tulee. Olisin tullut aikaisemmin jos olisin tiennyt. Mutta nyt minun kai pitäisi piankin palata kotiin. Mitähän se kello mahtaa jo olla? Kappalainen hätääntyy, kiirehtii portaita ylös sakastiin ja sieltä kirkkosaliin. Askel on nyt joutuisa ja vakaa. Hän menee suoraan ulko-ovelle, avaa sen ja tiiraa ulos: aamuako se jo muka tekee? Sarastaako jo vai taivaanranta? Mutta ulkona on vielä sysipimeää. Ei näy taivaanrannassa aamun oireita. Jumala puuskuttaa kirkkoon, astelee alttarin vierelle, katsoo kappalaista paheksuvasti, sanoo: – Juoksukilpailujako sinä täällä järjestelet? Kappalainen askeltaa takaisin. Ovi pamahtaa kiinni. Hän käy ensimmäiselle penkkiriville istumaan, hokee: – Mutta mutta. Tuota tuota. Älä nyt vielä mihkään mee. Onhan tässä aamuun aikaa. Kysyisin vielä… Tuota, että kun rukoillaan ja rukoillaan, eikä niihin rukouksiin useinkaan kukaan vastaa. Minäkin jo kolmatta vuorokautta… – Haa haa, sinä omahyväinen, riemastuu Jumala. – Vai kerskailet sinä jo silläkin. Mahdatko lainkaan aavistaa mitenkä paljon taivaaseen tulee rukouksia päivittäin. Onko aavistustakaan? Niitä kuule tulee miljoonia ja taas miljoonia. Ennätys kuule lienee jossain neljänsadan miljoonan tietämillä päivässä, yhdessä päivässä. Miten niihin muka kaikkiin vastata ennättäisi. Aivan mahdoton tehtävä taas mulla. Joillekin sinnikkäimmille on tietty vastattava, tai keksittävä jotain, että pääsee rauhaan, edes hetkeksi. Ja minkälaisia rukouksia te sinne sitten lähetätte. Voi hyvänen aika. Minun mukamas pitäisi suojella kaikilta vaaroilta milloin ketäkin, yleensä itse rukoilijaa tai tämän omaisia. Minun pitäisi teidän miljoonien joukosta etsiä joku tietty tyyppi, jonkun isä tai äiti, sisko tai veli, mummo tai vaari, lapsi tai koiranpentu ja suojella sitten sitä yhtä kaikilta saatanan metkuilta. Se on kuule vaikeaa. Se aivan mahoton tehtävä. Jumala tiiraa kappalaista, siristää silmiään, muistaa jotakin, ilostuu, sanoo: – Ja sinä. Sehän taisitkin olla juuri sinä. Sinäpä sinä. Sinä, joka kerran,

kymmenisen vuotta sitten, toivoit erään kiusaajasi pikaista poismenoa elämästä. Sinähän se olit. Ja anti olla, kun minä otin tuon riivatun jätkän hengiltä, niin mitä sinä menitkään tekemään. Etkös vain sinä mennytkin tuon kurjan haudalle ja itkeä vollotit, nyyhkytit, että miksikä, miksikä näin piti käydä hyvälle miehelle. Tuskin ennätti viikkoa kulua tuon epaton kuolemasta. Kiitoksen sanaa en siitäkään työstäni ikinä saanut. Kappalainen nielaisee kuuluvasti, mutisee: – Mutta enhän minä tosissani toivonut. – Se oli hyvin harras toive, sanoo Jumala varmana asiasta. – Se toive tuli suoraan sielun salaisimmista sopukoista. Sellaiset toiveet käsitellään aina kiireellisinä. Se oli niin harras ja vilpitön toive, että enkelit kiikuttivat sen työpöydälleni oitis. Siksi minä niin nopeasti juuri tuon toiveen saatoinkin silloin toteuttaa. – Mutta asiasta toiseen, päättää kappalainen, muuttaa kuitenkin mielensä siinä samassa, sanoo. – Tai ei sentään. Tuota. Niin, mitenkä kävi tuon miehen. Tarkoitan, että missä on hän nyt? – Helvettiin joutui, sanoo Jumala. – Selväähän se. Pirun padassa porisee, niin kuin meillä pruukataan sanoa. Eihän me taivaaseen mitään rääväsuita päästetä, tietenkään. Kappalainen muistaa nyt taas tuon miehen, harmittavan hyvin vieläpä. Oli tuo mies ollut hänen opiskelutoverinsa, jolle kuitenkin ilonpito ja kiusanteko tuntui olevan opiskelua tärkeämpää. Oli tuo ryökäle ollut alinomaa hänen riesanaan, oli sotkenut hänen oppikirjojaan, -vihkoja, oli viivottimella kesken kokeiden ampunut paperitolloja häntä kohti, oli asettanut purukumia hänen tuolilleen, nastojakin, oli nauranut hänelle, oli pilkannut häntä, oli yllyttänyt muitakin pilkkaamaan. Oli aina ennen tenttejä änkeytynyt hänen vaivakseen, häirinnyt häntä. Hän oli toivonut silloin tuon nuoren miehen kuolemaa. Oli eräänä synkkänä syysyönä tuo mies jäänyt auton alle. Olivat molemmat jalat siinä katkenneet. Oli yliaj aja paennut pikaisesti paikalta. Oli mies ryöminyt tokkuraisena tienlaitaa parikin sataa metriä, mutta kulkijoita ei silloin ollut

muita, eikä avunhuutoja kuullut kukaan. Oli mies lopulta hairahtanut suunnasta ja vierinyt ojaan. Oli sielläkin vielä raahautunut eteenpäin, mutta vajonnut vaan yhä syvemmälle lieteojiin, saastaan, löyhkään. Oli lopulta mieheltä taju sammunut, voimat ehtyneet. Olivat silloin isot viemärirotat käyneet miehen kimppuun ja syöneet tämän elävältä. Tuona samaisena yönä oli kappalainen herännyt kesken uniensa ja aivan kuin nähnyt miten tuo kaikki tapahtui, vaikka mies oli kohdannut loppunsa useamman kymmenen kilometrin päässä. Kun tieto miehen kuolemasta aamulla levisi kulovalkean tavoin oppilaitokseen ja myös kappalaisen korviin, oli hän silloin ollut aivan vakuuttunut siitä, että tuo hänen toiveensa oli ajautunut itse pääsaatanan korviin. Hän oli syvästi katunut ja hävennyt ja mennyt siksi hautajaisten jälkeen yksinään miehen haudalle itkemään, anteeksiantoa anelemaan. Nyt painaa kappalainen häpeissään punaiset kasvonsa kohti lattiaa, vilkaisee syrjäkarein Jumalaa, mutta tämä ei näytä hänestä enää piittaavan, astelee jo kohti ikkunaa, kurkkii ulos. Kappalainen siemaisee salaa pitkän ryypyn ponupullosta. Juoma polttaa kurkkua, saa vedet kihoamaan slmiin. Olotila kuitenkin paranee oitis hieman. – Kyllä kai minun pitäisi jo lähteä, sanoo Jumala, tiiraa ikkunasta ulos. Kappalainen rientää myös ikkunaan kurkkimaan. Nyt näkyy taivaanrannassa jo heikko sarastus. – Kiirekös sulla, kappalainen estelee silti. – Se taitaa olla ruoka-aika pian käsillä, sanoo Jumala. – On mamma kovastikin vihainen, jos en ole ruoka-aikoina kotosalla. Luulee varmaan taas, että saatanan kanssa korttia lyön, viinoja juon. – Mutta mihinkä tässä enää ollenkaan uskoa, kappalainen vielä tiedustaa, ei toki enää kovin innostuneesti – Tai tarkoitan, että kun sinäkään et nyt sitten tuon kummoisempi ole. Mutta Jumala innostuukin tuosta aiheesta, astelee edestakaisin, hieroo kämmeniään vastakkain. Silmät palavat päässä. Kappalainen ottaa nopeasti hörpyn viinaa.

– Että uskoako, toistelee Jumala. – Että mihinkäkö ollenkaan uskoa. No kyllä minä sen vielä joudan kertomaan. Minä katos olen hankkinut itselleni tootemipaalun. Siinä paalussa asustaa salaperäinen ja hyvin voimakas henki. Se ohjaa kulkuani ja suojelee minua kaikilta vaaroilta. Sitä on kyllä joskus aina palvottava. Ei ole hyvä mennä suututtamaan niin voimakasta ja mahtavaa henkeä. Kappalainen ei tuosta innostu lainkaan. Häntä jo väsyttää. Hän rojahtaa penkille istumaan, miettii. Vielä kai hänen piti jotain kysyä Jumalalta. Jotain pöllöistä ja satakielestä. Hän haroo hiuksiaan, muotoilee mielessään kysymystä kauan, yrittää ääntää sanansa mahdollisimman huolellisesti, sammaltaa silti: – Onko vai varpuspöllö varpuspöllö vai… Jumala vilkaisee kappalaista yllättyneenä, vastaa: – Joo, on. – Onko sitten helmipöllö pöllö vai mitä? – Joo oo, on. – No tuleeko satakieli etelästä, kysyy kappalainen vielä, osoittaa sormella koilliseen. – Joo joo, tulee se. Kappalainen nyökkäilee, käpertyy itseensä, vaipuu ajatuksiinsa, nuokkuu. Toinen silmäluomi lupsahtaa kiinni, toinen jää raolleen. Hän tiiraa sillä lattiaa. – Pidä sinä kuule nuo pontikat, sanoo Jumala laupeana. – On minulla taivaassa tuota juomapuolta riittämiin. Nyt täytyy kyllä lähteä. Mistäs täältä ulos pääsikään. Kappalainen yrittää katseella etsiä ulko-ovea, mutta ei tuota löydä. Hän killittää Jumalaa toisella silmällä. Kaikkitietävä Jumala vaeltaa hetken kirkossa seiniä hapuillen, löytää viimein ulko-oven, astuu vaalenevaan aamuun, katoaa jonnekin. Kappalainen oikaisee penkille pitkäkseen.

– Vai tootemipaalu, hän mutisee vielä, vaipuu sitten sikeään uneen.

3.

Vanha suntio astuu kirkkoon melko varhain aamulla. Huoli kappalaisesta on vaivannut hänen yöuniaan. Hän oli jo aamuyöllä herännyt miettimään, että olisiko hän voinut tehdä jotain kappalaisen hyväksi. Olla iloksi tai hyödyksi, kantaa oman kortensa kekoon. Tullessaan hänellä on mukana pieni kori ja siinä termospullossa kahvia, muutama juustovoileipä paperikäärössä, omena sekä banaani. Pari kananmunaakin hän on aamuyöllä keittänyt. Hänen kasvoillaan loistaa nyt auttamishalu, silmät säkenöivät silkkaa ystävällisyyttä. Hieman hän syyllisyyttä tuntee. Olisi hänen pitänyt huomata avittaa kappalaista jo aiemmin, onhan tämä tavallaan yhteisellä asialla. Hän askeltaa käytävää alttaria kohti, hämmästyy vähän kun ei näe kappalaista entisellä paikalla rukoilemassa. Hetkeksi hän seisahtuu, kuulee sitten kuorsausta ja havaitsee nyt kappalaisen penkillä nukkumassa. Hän katsoo hetken kappalaista, hymyilee lempeästi, ymmärtäväisesti. Hän kulkee tämän luo, ravistaa hellästi olkapäästä, sanoo: – Herää jo, herää. On aamu. Heräjä. Kappalainen raottaa silmänsä, ei heti alkuun näe mitään, ei tajua mistään mitään. Auringonsäteet tunkevat ikkunasta silmiin ja niitä kirvelee. Suussa on lannanmaku, kieli kuin santapaperia. Oksennus velloo mahassa. Joitain muistinsirpaleita palaa mielee, otetta hän ei niistä saa. Hän arvelee olevansa helvetissä. – Nouse ylös jo, hokee suntio. – On aamu. Heräjä heräjä. Nouse ylös ennen kuin kukaan toinen sinua siinä näkee. Kappalainen vääntäytyy vaivalloisesti istumaan. Häntä huimaa. Röyhtäisy tuo suuhun pontikan nyt melko tympeän maun. Parransänki kutiaa. Silmäluomet

lupsahtavat kiinni tuon tuostakin. – Syöhän nyt tukevasti, sanoo suntio, kaataa termospullosta kahvia mukiin, avaa leipäkäärön, rikkoo kananmunasta kuoren, asettaa eineet kappalaisen viereen penkille. Ja kappalainen syö, maiskuttaa, hörppii kahvia, mussuttaa, röyhtäilee. Suntio istuu viereen, katsoo toisaalle, ei nyt piittaa toisen huonoista syömätavoista tai rähjäisestä ulkomuodosta, laittaa ne nälän ja uupumuksen tiliin. Kappalainen potkii kengät pois jaloistaan. Jalkahien haju on vahva. Suntio perääntyy parin metrin päähän. – Joko sinä sen Jumalan tapasit, kysyy suntio hetken päästä, silmissä ilkikurinen pilke. Kappalainen yrittää vastata, ei hetkeen saa sanaa suustaan. Kieli tuntuu kumman paksulta, leuka veltolta. Hän juo vielä kulauksen kahvia, maiskuttaa kuuluvasti, mutisee harvakseen: – Niin noo. Noo jaa. Mitenkä tuon nyt ottaa. Suntio valpastuu äkisti, utelee: – Kävikö vai Jumala täällä? – Kävihän tuo kääntymässä, vastaa kappalainen nyt jo vähän liukkaammin, mutta asiaa selvästi vähätellen. Mutta suntio innostuu, ei malta istua penkillä, vapisee vähän, silmät pyörivät päässä. – No mitä se sano? Mikä on tilanne maailmalla, mikä taivaassa? Milloinka se Jeesus taas maapallolle tulee? Mitä se tykkäsi meidän pienestä kirkosta? Koska maailmanloppu tulee? Milloin syntiset joutuvat kadotukseen? Kappalaisen ajatukset harhailevat vielä jossain aivan toisaalla. Katse liukuu seinillä, etsii jotain kiintopistettä mihin tarttua, pysähtyy sitten Neitsyt Mariaa esittävään tauluun. Muita tauluja ei seinillä olekaan. Kappalainen huokaa, sulkee silmät, sanoo:

– Ei, eei. Niin ei tuo tainnut itsekään tietää juuri mitään. Ei se Jeesus ainakaan taida tulla tänne enää. En nyt muista oliko noista kaikista asioista puhettakaan. – No minkälaine se… Tarkoitan, että minkälainen Hän sitten oli. – Sellainen tuo oli kuin sinäkin, minäkin. Omakuva vaan. Ei sen kummosempi. Valkoinen parta sillä oli ja tukka. Oli vähän niin ku joulupukki, mutta oli pukeutunut valkoiseen lakanaan. Joulupukillahan on aina punainen nuttu, mutta tällä oli Valkonen. Kappalaisen vastaukset eivät oikein tyydytä suntion uteliaisuutta, hän äkääntyy, tiuskii: – No on se nyt kummaa. Noin vaikeeta ei voi olla. Ei sinusta paljoa tietoja heru. Ylpeäkskö olet tullut. Itsekö tässä pitää vanhoilla päivillä ruveta rukoilemaan. Osaan sitä kyllä minäkin rukoilla, jos niikseen menee. Et sinä ainoa ole. Enkä minä vielä niin vanha ole, ettenkö paria päivää jaksaisi polvillani nököttää ja rukoilla. Kappalainen välttelee suntion kiukkuista katsetta, selittää tyhjälle seinälle: – Tiiä sitä sitten… Onko tuo niinkään… Mutta mutta. Joo. Niin, oli kuule semmosta puhetta, muistaakseni, että jos vaikka tuonne nurkkaan pystytettäisiin semmonen too… Noo, semmonen paalu. Kappalainen osoittaa vastakkaista seinää, seinää missä ei kuunaan ole tauluja roikkunut. Suntio innostuu taas, astelee muutaman askeleen kappalaisen osoittamaan suuntaan. Kappalainen huokaa. – Niinkö vai Jumala meinasi, sanoo suntio. – Tjoo, kyllä se vähän tyhjän näköinen nurkka onkin ja koko seinä. Kyllä sillä Jumalalla varmaan on silmää näillekin asioille. Jospa teetetäänkin siihen semmoinen suuri risti, missä Jeesus roikkuu käsistä ja jaloista naulattuna kärsivä ilme riutuneilla kasvoilla. Se kyllä varmaan saisi kirkkokansan kyynelehtimään. Suntio on haltioissaan, mutta kappalainen ei jaksa riemuun yhtyä. Hän haukottelee, hieroo silmiään, sanoo: – Niin kai sitten. Joo. Patsas kai sitten niin.

– No patsastahan Hän tietysti on tarkoittanut, suntio hymähtää, katsoo kappalaista kuin pikkulasta, huvittuneena. – Ei kai me tänne mitään paaluja pystytellä. Heh. Sanoohan sen järkikin. Patsas tietysti, suuri risti. Vai meinasitko että ruvetaan pakanamenoja viettämään. Suntiota naurattaa ja hän hekottelee hetken aikaa. Kappalainen kaataa itselleen lisää kahvia. Voileivät eivät hänelle nyt maistu. Mutta vähitellen hän herää. Suntio tyrskii yhä naurua, selittää: – Vai tootemipaaluako sinä meinasit. Että alastomina hypittäisiin täällä tootemipaalun ympärillä. Tansittaisiin ja ulvottaisiin, joiuttaisiin. Mitähän siitä mahtaisi kirkkokansa tuumia. Suntio tihrustaa edelleen tyhjää nurkkaa. Kappalainen havaitsee lattialla ponupullon, kaataa siitä lorauksen kahvin joukkoon, piilottaa pullon taskuun. Hän astelee muki kourassa suntion vierelle, maistelee juomaa, sanoo: – Niin joo, patsas kai sitten. Voi että osaakin väsyttää. – No sehän on aivan selvää se, huolestuu suntio. – Nukkumaanhan sinun on päästävä. Yökausia olet täällä valvonut ja rukoillut. Mene hyvä mies kotiisi nukkumaan. Olet sinä ansainnut kunnon yöunet, ja vaikka päiväunetkin. Tilaisinko minä oikein taksin. Menisit pirssillä kotiin. Olet sinä sen ansainnut, totisesti. Kappalainen ottaa suntiosta tukea. Häntä vielä vähän pyörryttää. Katse on samea, muisti pätkii. Hän maistaa juomaa varovaisin kulauksin. Pontikan maku tuo muistoja yöstä mieleen. Suntio höpisee vielä: – Älä sinä näistä maallisista asoista piittaa mitään. Nuku kotona vaikka koko päivä ja yö ja vaikka seuraavakin päivä. Kyllä minä selitän kirkkoherralle. Tämän patsashankkeenkin vien eteenpäin Kappalainen muistaa nyt kellarissa rikkomansa viinipullot ja muistaa myös luvanneensa jotain Jumalalle. Hän tähystää hetken suntiota silmiin, tiedustaa:

– Et muuten satu tietämään, että mitenkä sitä pontikkaa oikein tehdään? Suntioäimistyy täysin. – Mitä! Mitä pontikkaa? Mitä sinä semmosia kyselet. Mitä sinä pontikalla. Mitä mitä. Kappalainen ryhtyy selostamaan. – No sitä vaan, että jos talven kylmillä joku vajoaa jäihin tuolla järvellä… – Oletko sinä vietävä juopotellut? –…raahautuu tänne kirkkoon apua hakemaan, eikä oo muuta tarjota ku jotain viininlitkuu. Ei veri suolessa… – Viinallekin haiset, sinä kurja epatto. – On tänne piru tehnyt siksi ankaran talven, että pitää lääkkeiden olla väkeviä. – Pilkkanasiko sinä minua pidät, sinä ruoja. – Juokoot siellä etelässä litkujaan. – Voi sinua onnetonta pilkkaajaa. – Siellä etelässä kun ihmiset ovat niin hauraita ja heikkoja. Näillä asteilla pitää lääkkeiden olla… – Hulluhan sinä olet, juoppohullu. – Ei pidä matkia muita. Olot on erilaisia. – Olet yökaudet täällä juopotellut. Ja minäkin niin luotin sinuun. Kehuin kirkkoherrallekin sinun uutteruuttasi. Puhuttiin sinun horjuvasta uskostasi. Vai vielä paaluja nurkkiin. Mene jo kotiisi sinä pirujen saastuttama rääväsuu. – Mutta Jumalahan sitä paalua… – Mene, mene nyt kotiisi sinä juopotteleva ääliö. Olet kai jo juonut aivosi tohjoksi. Ei sinua kukaan enää usko. Mene kotiisi, sinä likainen rienaaja.

Vanha suntio askeltaa päätään pudistellen kohti alttaria. Jotain rapisee anturoiden alla. Hän kumartuu tutkimaan lähemmin, ottaa sirpaleitä käteen, ihmettelee, katsoo kysyvänä kappalaista. – Mitä ne oikein ovat nuo sirpaleet? – Joku pikkunen patsas siinä kai oli, kappalainen vastaa jo omissa ajatuksissaan. – No niin oli patsas, tiedän minä sen. Sekö meni vai? No tippuiko se? Kappalainen huitaisee väheksyvästi kädellään. Hän juo mukin tyhjäksi, kaivaa viinapullon taskusta. Toinen, tyhjä pullo pilkistää penkkirivin alta. Hän ihailee hetken tuota melkein täyttä pulloa, ei ota vielä ryyppyä, sanoo: – Että tippuiko vai? No tippuipa tippui. Tippuu tippuu. Tippuu kenelle tippuu. Kaikille ei tipu. Suntio ryhtyy tutkimaan kirkkoa tarkemmin, äimistelee: – Mitä ne ovat nuo riekaleet? – Jotain tauluja siinä vaan oli, mitä lie. Pitänee nuo seinämaalaukset vielä tuhria. – Oletko sinä idiootti tahallasi rikkonut kirkon omaisuutta? Nyt ottaa kappalainen ryypyn, aika varovaisen sellaisen, yskäisee, sanoo: – Jumalahan se tuota ehdotti. – Tästä et vähällä selviäkään, sanoo suntio äkeissään ja vähän murheellisena, pyyhkii poskiltaan kyyneliä. – Tätä ei voi painaa villasella. Odotahan kun kirkkoherra saa kuulla tästä. Ja kirkkoneuvosto. Ja kirkkovaltuusto. Ja piispa. Liemessä olet nyt pappipolo, liemessä olet. Kappalainen ei uhkauksista piittaa, ottaa toisen ryypyn, työntää sitten pullon taskuun, lampsii kirkossa edestakaisin isännän elkein, sanoo: – Siitä pontikasta vielä sen verran… Suntio on tukehtua, jankuttaa:

– Mene, mene kotiisi sinä syntisäkki. – Että kun niitä ehtoollisviinejäkään ei kerran enää ole ollenkaan jäljellä… – Oleko sinä vietävän Juudas juonut nekin? Kaikkiko? – Eikö mitä. Maahan lorottelin. Enhän minä semmosia litkuja. Ruvetaan kuule tiputtelemaan pontikkaa täällä kirkossa. Hankitaa jostain viinapannu ja ruvetaan hommiin. – Ei tule kuuloonkaan, huutaa suntio naama tummanpunaisena. – Mene, mene nyt kotiisi sinä riivattu ryökäle. Saat vielä kirkonkirouksen päällesi. Mene nyt kotiisi. Saa kirkkoherra päättää mitä sinulle halvatulle tehdään. Et aivan vähällä tule tästä selviämään. Suntio tarttuu kappalaista käsivarresta, lähtee taluttamaan tätä ulko-ovelle. Kappalainen haraa aluksi vastaan, alistuu sitten, nurisee mennessään: – No menen, menenhän minä. Ei sitä sentään repimään tarvi ruveta. Oli muuten puhetta siitäkin, sen Jumalan kanssa, ettei se Jeesus ainakaan koskaan enää… – Mene, mene nyt kotiisi jo, sinä seinähullu pilkkaaja. Kappalainen astuu hämärästä kirkosta kirkkaaseen aamuun. Aurinko paistaa, ilma on sees. Pikkulintuja lentää hautausmaalla, tinttejä. Käpytikka naputtaa puuta vähän kauempana. Kappalainen seisahtuu ovelle ihailemaan luontoa, astuu sitten kiireettä portaat alas, kääntyy vielä, tiiraa suntiota. – Mene, mene kotiisi, toistelee väsynyt suntio. – No menen menen, vastaa kappalainen, ei liikahdakaan. – Veistelenkin kuule kotona sellaisen tootemin, ettei oo ainakaan tällä kylällä kummempaa nähty. Keittelen siellä semmoiset pontikat, että tulee Jumala ennemmin sinne kuin tänne kirkkoon. Juokaa te vaan täällä niitä litkujanne. Ootte niin hauraitakin ja heikkoja. Minä keittelen semmoset keitokset, että alkaa kohta veri kiertää suolessa. Suntio vetäytyy takaisin kirkkoon, vetää oven perässään kiinni, vääntää sen varmuuden vuoksi lukkoon. Väsynein, raskain askelin hän kulkee alttarille, polvistuu, ristii kätensä, rukoilee:

– Hyvä taivaallinen Jumala, anna sinä anteeksi tuolle mielenvikaiselle rienaajalle, sillä minä en nyt saata. Anna hänelle anteeksi vaikka hän rikkoikin kauniit taulut sekä patsaan, kaatoi kai ehtoollisviinit maahan. Anna hänelle anteeksi vaikka hän rienasi ja häpäisi tätä pyhää paikkaa, juopotteli täällä ja käyttäytyi kuin moukka. Anna hänelle anteeksi, sillä autuaitahan ovat myös mielipuolet ja juopot. Ja voithan sinä hyvä Jumala tulla tänne kirkkoon käymään, nyt vasiten kun asia on jo valmiiksi rukoiltukin. Pian tämä paikka on taas aivan entisensä sen juoppohullun jäljiltä. Ja pyydä poikasi myös. Käydään sairaaloissa ja muuallakin. Teetetään tänne kirkkoon uudet, entistä ehommat maalaukset, taulut ja patsaat. Teetänkin kuule tuolle seinälle sellaisen oikein suuren taulun, minkä keskellä on valkoinen risti ja siinä Jeesus roikkumassa kärsivänä ja kituvana. Ja toinen taulu voisi esittää sitä, kun Jeesus on menossa Golgatalle, kantaa ristiä seljässä. Ja tuleehan se patsas tuonne nurkkaan. Se missä Jeesus roikkuu ristillä. Ja jotain tähän alttarillekin pitäisi keksiä. Vaikka sellainen risti missä Jeesus roikkuu uupuneena, jo puolikuolleena. Ja sitten vielä… Kappalainen hoipertelee kyläraitilla kotiaan kohti. Hieman alakuloinen hän nyt on ja krapulainen. Hän tuntee ettei ole erikoisen hyvin suorittanut Jumalalta saamaansa tehtävää. Ei hän oikein ymmärrä vielä mitä on tapahtunut, miksi noin pääsi käymään. Välillä hän miettii, että untako tuo kaikki oli vaan. Mutta kirkkoon hänellä ei olisi menemistä, siitä asiasta hän on aivan varma. Jossain vaiheessa matkalla synkkä epäilys hiipii kappalaisen mieleen ja hän seisahtuu kuin olisi kävellyt päin seinää. – Vai ittekö pääsaatana se olikin, hän mutisee ääneen, pyyhkäisee sitten tuon ajatuksen pois päästään tuhdilla pontikkaryypyllä, jatkaa taas matkaa.

4.

Kappalaista ei tuon yön jälkeen enää koskaan kirkossa nähdä. Ei hän myöskään liiku kylällä useinkaan, ei pysähdy rupattelemaan tuttujen kanssa, ei käy kylässä missään, ei baarissa kahvilla. Hän erakoituu pieneen mökkiinsä. Muutamat kirkkoneuvoston jäsenet käyvät häntä kerran tapaamassa, mutta poistuvat samantien. Kappalainen ei pyydä heitä sisälle, vaikka sataa vettä kaatamalla. Hän seisoo rapuilla kädet ristissä rinnalla. Vyöllä roikkuu puukko. Haulikko nojaa seinään oven vieressä ja oven toisella puolella kirves. Kuistilla on viikatteita, sirppejä, veitsiä. Rappujen edustalla on lukemattomia tyhjiä haulikonhylsyjä. Vihainen, suurikokoinen koira räyhää pihalla narun päässä, murisee hampaat irvessä. Vain yhden kerran kappalainen nähdään kylällä. Hän työntää aamuvarhaisella vanhoilla maitokärryillä jotain rojukuormaa kylän läpi kotiin. Kuorma sisältää tynnyrinpuolikkaita, saaveja ja maitotonkkia, puisen kaukalon, letkua ja putkea. On myös kolvi sekä tinaa. Kukaan ei osaa arvata mistä kappalainen ne on saanut, eikä kukaan tunnusta niitä hänelle myyneensä. – Pontikkaa rupean kohta keitteleen, kappalainen huutaa kirkon kohdalla. – On jo kilju käymässä. Ja sahtia teen myös. Kylän juomareita tuo tietysti kiinnostaa. He käyvät aluksi hyvin tiuhaan kappalaista tervehtimässä, norkoilevat viinaryyppyä tuntikausia, mutta tilkkastakaan ei kappalainen kenellekään tarjoa. Ja vahtikoira käy yhä äkäisemmäksi, ei kohta enää laske ketään pihalle. Jotkut sinnikkäimmät juomarit maleksivat silti kappalaisen mökin läheisyydessä päiväkausia. Ei kappalainen myöskään myy pontikaa, vaikka monikin juomari sitä häneltä tiedustaa. – Ei ole ponua ei, hän huutelee rapuilta. – Eikä sahtiikaan.

Silti miltei joka yö kappalaisen mökissä juhlitaan. Kauas kuuluu meteli, pullot kilisevät, kuuluu laulua ja tanssinjyskettä, juopunutta mölinää, toisinaan kiroilua, murinaa, suoraa huutoakin, aivan kuin mökissä tapeltaisiin. Mutta vaikka muutamat juomarit vahtivat kappalaisen mökkiä aamuun asti, ei yhdenkään vieraan nähdä tuolta poistuvan. Mutta ei mökkiin myöskään jää vieraita, senkin nuo janoiset, tarkkavainuiset ihmiset tarkistavat. Silloin harvoin kun he onnistuvat vahtikoiran kiertämään, löytävät he mökistä, kaaoksen keskeltä vain unisen kappalaisen, joka ei tarjoa heille edes mukillista rankkia, ei pyydä sisälle, ei selittele mitään, haukottelee vain. Ja pihalla kiukkuinen vahtikoira murisee heille miltei olemattoman ohkaisen narun päässä. Vaikka juomarien puheet ovatkin vain juoppojen juoruja, sekavia selostuksia, kateuden ja katkeruuden purkautumia jotka yleensä jätetään täysin vaille uutisarvoa, niin nyt raittiit ihmiset innostuvat noita juttuja kuuntelemaan. He yrittävät niiden perusteella päästä käsitykseen kappalaisen tämänhetkisestä henkisestä tilasta. Hyvin pian he päätyvät siihen yksimieliseen olettamukseen, että kappalainen on tullut hulluksi, seonnut nyt lopullisesti. He uskovat tämän juopottelevan yksinään, tappelevan yksinään, huutavan yksinään, laulavan ja tanssivan yksinään. Aivan yleisesti arvellaan, että tuo miltei kolmen vuorokauden yhtäjaksoinen rukoileminen on ollut kappalaiselle liikaa, suistanut heiveröisen sielun raiteiltaan. Vähän outonahan kappalaista pidettiin alunalkaenkin. Uskovaisten keskuuteen leviää nyt sellainen käsitys, että kappalainen olisi jonkinlainen erakkomunkki, nähtävyys ja kummajainen, jonka vainoaminen voisi tuoda paikalle lehdistön uutisreportterit, radiotoimittajia taikka peräti Hannu Karpon teeveestä. Niinpä kirkkoneuvosto antaa kappalaiselle anteeksi tämän kirkolle aiheuttamat vahingot, painaa asiaa villaisella. Korvausvaatimuksia ei esitetä, syytteitä Jumalan pilkasta ei nosteta. Taulut korjataan miten kyetään, lahjoituksina saadaan uusia tilalle. Vanha suntio ryhtyy liimaamaan pientä patsasta osa osalta kasaan. Arvellaan että tuossa riittää hänelle tekemistä loppuelämäksi. Muutama soraääni kirkkoneuvoston kokouksessa toki kuuluu. Jotkut vaativat kappalaista tilille teoistaan, ehdottavat mielentilatutkimusta ja jopa kappalaisen sulkemista mielisairaalaan. Nuo vaatimukset kuitenkin vaimenevat nopeasti, unohtuvat. Kirkko ei kaipaa tuonkaltaista mainosta.

Vanha suntio kiteyttää oman mielipiteensä sanoiksi kyläkokouksessa: – Kun kerran tuo onneton jo tekee itse itselleen vankilaa mökkiinsä, niin mitäpä sille toista vankilaa järjestämään. Tuo tyydyttääkin miltei kaikkia. Vanha suntio itse ei enää toivu aivan entiselleen. Hän rukoilee yökausia kirkossa, nukkuu tuskin lainkaan. Ulkona hän kulkee hiipimällä, vilkuilee taivaalle aivan kuin pelkäisi jonkin meteoriitin tippuvan niskaan. Hän myös höristää korviaan tavan takaa, kuulostelee taivaalle kuin odottaisi viestiä. Toisinaan hän seisahtuu keskelle katua rukoilemaan, ei piittaa silloin autoista. Pian suntio eroaa virastaan, jää eläkkeelle pari vuotta aiottua aikaisemmin. Hän muuttaa sukulaistensa luo asumaan pohjoiseen, kai Ouluun tai Rovaniemelle, ehkä Ivaloon. Kenellekään hän ei kerro uutta osoitettaan. Kuluu syksy ja talvi ja talven jälkeen tulee kevät, tekee jo taas kesää. Satakieli laulaa hautausmaalla viikonpäivät, mutta muuttaa sitten asumaan kappalaisen tontille. Koska kyläläiset eivät useinkaan kirkossa käy, unohtuu kappalainen pian juoruista. Vuoden takaiset asiat eivät jaksa ketään kiinnostaa. Maailmalla tapahtuu kaikenlaista, aiheita juoruihin on riittämiin. Entiset sodat jatkuvat ja uusia syttyy. Terroristit riehuvat pommeineen, huumekauppa rehottaa. Lentokoneita tippuu taivaalta, laivoja vajoaa merenpohjaan. Hyväosaisetkin suomalaiset lakkoilevat, kiukuttelevat ja kinaavat. Mikään ei ole hyvin. Ja Paavo Väyrynen esittää mielipiteitään televisiossa ja radiossa, antaa haastatteluja sanomalehdille ja aikakauslehdille ja kirjoittaa kirjoja. Mutta kesäkuun alussa kyläläiset heräävät hämmästelemään sitä kun kappalainen jo korjaa satoa puutarhastaan, vaikka kukaan ei ole nähnyt hänen mitään sinne istuttavan. Ja paitsi että kappalainen korjaa satoa pari kuukautta aikaisemmin kuin toiset, ovat kappalaisen vihannekset ja hedelmät puolta suurempia kuin vastaavat ulkomailta tuodut, taivasalla kasvavat tomaatitkin aikamiehen nyrkin kokoisia, kurkut kuin pesäpallomailoja. Kasvaa myös melooneja, banaanipuita, viinirypäleitä. Taas riittää töllistelijöitä kappalaisen tontinrajalla. Tuo pikkuinen maantie on mustanaan kansaa. Kappalaisen kiukkuinen vahtikoira pitää uteliaat loitolla

puutarhasta. Se kulkee pitkin tontinrajaa ja murisee uhkaavana. Liekanarunsa se on purrut poikki jo talvella. Niinä päivinä ei kappalainen mökistä ulos tule, kurkistelee toki toisinaan ikkunasta. Eräänä yönä ilmestyy kappalaisen tonttia kiertämään noin kolmen metrin korkuinen piikkilanka-aita. Muutamassa päivässä elämänlanka, villiviini, köynnöskuusama ja muutama muukin köynnöskasvi valtaa aidan, kasvavat mittaa ihmisten päiden yläpuolelle. Aidan ulkopulella nokkonen yltyy rehottamaan, kasvaa sekin puolentoista metrin korkuiseksi ja on jotain erikoisen polttavaa lajia. Myös orapihlaja innostuu kasvamaan sentin päivässä ja sen piikit ovat teräviä, tekevät naarmun käteen vaikkei kasvia koskisikaan. Mehiläiset ja kimalaiset viihtyvät tuossa aidassa, ampiaisilla on pesiä miltei vieri vieressä. Herhiläisiä surraa ilmassa yhtenään ja maassa matelee käärmeitä. Ja kaikki nuo oliot ovat kiukkuisia, sangen kiukkuisia tunkeilijoille. Hieman ihmisiä kummastuttaa se seikka, ettei tuossa aidassa ole minkäänlaista porttia, ei edes kulkuväylää. Eivät he löydä siitä pienintäkään rakoa, mistä edes ryömimällä mahtuisi kulkemaan, vaikka kiertävät aitaa ympäri usean päivän ajan. Tuosta esitetään useita arveluja. Jotkut uskovat kappalaisen hyppäävän seipäällä aidan yli aina milloin asioille lähtee. Joku ehdottaa kuumailmapalloa. Päädytään lopulta sellaiseen otaksumaan, ettei kappalainen tontiltaan poistukaan. Että joku sukulainen tai tuttava nakkaa tälle emmeitä aidan yli öisin. Hiivaa nyt kuitenkin ja sokeria, ehkä myös maltaita, lihaa ja makkaraa, suolaa. Muutamat nuorukaiset kiipeävät läheisiin puihin kappalaista vakoillakseen, tiiraavat kiikareilla koko päivän, laskeutuvat alas vasta hämärän tultua. Myöskään sinä päivänä kappalainen ei ulkona näyttäydy, käväisee vain kerran rapuilla, nakkaa vahtikoiralle luita, huomaa kai silloin nuo vakoilijat, livahtaa mökkiinsä, sulkee uksen, vetää verhot ikkunoiden eteen. Pitkän parran on kappalainen kasvattanut, sen ennättävät nuo vakoilijat havaita. Hiuksetkin ovat kasvaneet pituutta, ovat miltei valkoiset. Lakanaan tämä oli kietoutunut, sandaalit jaloissa. Seuraavana yönä nousee myrsky, salamoi, useita tulipaloja syttyy lähitienoolle. Salamat katkovat lähistöltä kaikki vakoiluun soveltuvat puut ja tuli täydentää

työtä. Kuin ihmeen kautta kappalaisen mökki säilyy vahingoittumana. Kesän jälkeen tulee syksy ja talvi ja paljon lunta. Erikoisen paljon lunta sataa kappalaisen tontille. Tuuli piiskaa lumen vasten aitaa, kasaa sen muuriksi. Seuraavana päivänä sataa vähän vettä ja sitten pakkanen kiristyy. Kappalaisen tonttia kiertää nyt kolme metriä korkea jäinen muuri. Aikuiset eivät enää talvella vaivaudu kappalaisen tontille uteliaisuutta tyydyttämään. Ei heitä kiinnosta kappalainen tai tämän tekemiset. Olkoon mies rauhassa oloissaan, he hokevat toisilleen, jos kerran oloissaan viihtyy. Myös juomarit lannistuvat talvella. Ei huvita norkoilla kylmässä tyhjän takia. On helpompi valmistaa pontikkaa vaikka itse, kuin onnistua ruinaamaan tuota saiturilta edes yhtä ryyppyä. Lapsukaiset leikkivät alkutalvesta tuossa jäisessä muurissa, laskevat liukumäkeä. Muutama luu siinä leikissä murtuu ja lapsilta pian tuo leikki kielletään. Sataa vielä lisää lunta. Kappalaisen tontilla, tai sen läheisyydessä eivät yhdetkään ihmisen tekemät jalanjäljet riko lumenpintaa. Öisin sieltä kuuluu soittoa ja laulua ja kirkas valo loistaa ikkunoista, näkyy kauas kylälle. Päivin on hiljaista, miltei äänetöntä. Vain harpun hempeä ääni toisinaan rikkoo hiljaisuuden.

Herkko hoitaa tapauksen

1.

Huolitellusti pukeutunut herrasmies askeltaa kyläraitilla kotia kohti. Hän pursuaa tyytyväisyyttä, säteilee hyvää mieltä. Hän ei kai tiedä maapallon oikeaa tilaa, ei liene kuullutkaan otsonikerroksesta. Sotia käydään kaukana hänestä. Meret saastuvat merellä, eivät maalla. Ehkä hän on joskus kuullut puhuttavan nälänhädästä, mutta oma napa pullottaa täytenä. Mistä hän tuon hyvän tuulensa on saanut, sitä ei tietäne kukaan, ehkä hän ei tiedä sitä itsekään. Ehkä alkava kesä on tehnyt mielen hilpeäksi, on ehkä nähnyt jo kesän ensimmäisen pääskysen. On toki voinut käydä niinkin, että joku minihameinen tyttö on hymyillyt hänelle nätisti, keinuttanut lanteita. Tai lottovoittoko sattunut kohdalle? Palkankorotus? Tuo kaikki on silkkaa arvailua. Hän on vielä työmatkalla, vaikka toukokuun aurinko on jo painumassa mailleen, tiiraa enää metsän lomista. Tyhjä termospullo sekä muovinen leipärasia kolisevat salkussa. Hän on töissä keräilijänä eräässä sähkötukkuliikkessä. Siellä ei ollut hyvää tuulta jaettavaksi, saatika kotiin viemisiksi. Työpäivä oli venynyt tavallista pidemmäksi. Ja verottaja veisi nuo ylimääräiset ansiot. Tuo kyläraitilla kulkija on Herkko Moravainen. Ikää hänellä on neljäkymmentäseitsemän vuotta. Nuo vuodet näkyvät ennen kaikkea harmaina hiuksina, sillä muutoin hän on varsin hyvin säilynyt, tukevoitunut tosin kyllä vuosien saatossa. Ryhti on säilynyt suorana, askel on vielä kepeä, kasvot punakat, parta aamulla ajettu, otsa miltei rypytön. Kävellessään Herkko monasti vilkaisee alaspäin kiiltäviä kenkiään, prässättyjä housunlahkeita. Toisinaan hän pyyhkäisee olemattomia pölyhiukkasia vaatteistaan. Hänellä on väärät sääret, aivan kuin kulkisi hiertävissä kapaloissa. Itse hän ei tosin tuota huomaa. Hän tavoittelee nyt mielessään erästä sävelmää, hyräilee ensin, viheltää sitten rumasti nuotin vierestä. Kukaan satunnainen kuulija ei osaisi tuosta arvata, mitä

sävelmää hän pyrkii ääntelemään. Erään rakennuksen kohdalla Herkko äkisti pysähtyy, vihellys kuolee huulille. Tuo puutalo sijaitsee lähellä maantietä, vain noin kymmenen metrin päässä. Nyt talosta kiirii outoja ääniä. Raolleen jääneestä ikkunasta ne kuuluvat hyvin maantielle asti. Herkko aavistaa vaikeuksia, jatkaa kipakasti matkaa, mutta seisahtuu oitis taas. Rosvojako, hän hämmästelee ja näkee jo sielunsa silmin kuvansa paikallislehdessä, lukee nyt tekstiäkin, otsikkoa: Herkko Moravainen pidätti murtomiehet. Tai ehkä vieraan vallan agentteja, Herkko ajattelee sitten. Terroristejä. Kidnappaajia. Herkon päänkuva ilmestyy jo hesariin ja iltalehtiin, televisioonkin. Orapihlaja-aita kiertää tuota tonttia, mutta jättää maantielle mentäessä kaksi kulkuväylää, toinen parin metrin levyinen, autoille tarkoitettu, toinen vain metrinen oikopolku kävelijöille. Pihalla kasvaa kolme omenapuuta, lehdet vasta silmulla, on myös viini-ja karviaismarjapensaita rikkaruohojen keskellä. Talo on vaaleansininen ja matala. Verhot on vedetty ikkunoiden eteen. Saunarakennus sijaitsee tontin reunassa. Liiteri talon takana. Herkko miettii hetken maantiellä, katsoo tietä molempiin suuntiin, tiiraa naapuritaloja. Mutta muita kulkijoita ei tiellä kulje, ei edes autoja tulossa ja naapuritalot näyttävät asumattomilta, ovat kai kesäasuntoja, heräisivät vasta kuukauden päästä eloon. Hän jättää salkkunsa ojaan, etenee sitten aidanvierustaa pitkin asuntoa kohti. Äänet voimistuvat mitä likemmäksi hän pääsee. Hän löytää ruohikosta puolen metrin mittaisen tukevan kepin, ottaa sen käteensä, huitaisee sillä muutaman kerran kokeeksi ilmaa. Hyvin tuntuu keppi käteen sopivan. Hän jättää nyt aidan antaman näkösuojan, hiipii kumarassa marjapensaalta toiselle, pääsee kenenkään näkemättä talonnurkalle. Nyt hänen jo onkin levättävä hetki. Keski-ikäiseltä ei hiippailu intiaanin lailla suju enää yhtä lutvikkaasti kuin pojankoltiaiselta. Selkäänkin jo vähän sattuu. Jännitys panee vapisemaan.

Talosta kuuluvat äänet voimistuvat nyt selvästi. Kuuluu voihkaisuja, kirkaisuja, ähinää ja jyskettä, mielipuolista naurua. Kiduttavatko siellä ihmisiä, Herkko ajattelee huolestuneena. Hän näkee itsensä jo antamassa haastattelua BBC:n pääuutisissa. Hän hiipii lähimmän ikkunan luo ja kurkistaa sisälle, mutta punertava, kukallinen verho peittää näkyvyyden miltei kokonaan. Hän näkee vain osan nojatuolin selkämystä ja harvahiuksisen päälaen. Hän hiipii seuraavan ikkunan luo, mutta ei siitä näe senkään vertaa. Tuo ikkuna on hieman raollaan, mutta haka aivan ikkunan yläosassa. Ei hän ylety siihen. Hän nojaa selkänsä seinään, miettii, katsoo hetken rähjäistä piharakennusta, saunaa. Ei hän usko sieltäkään apukeinoja löytävänsä. Herkon sydän jyskyttää nyt raskaasti. Hän kuivaa hikisiä kämmeniään housunpuntteihin. Ajatukset ja valveunet myllertävät päässä, sekoittuvat toisiinsa. Tämäkö on nyt hänelle annettu näytön paikka, hän ajattelee. Onko tässä nyt hänen mahdollisuutensa sankaritekoon? Onko kohtalo suonut hänelle tämän tilaisuuden näyttää kaikelle kansalle olevansa sankariainesta. Pääsisikö hän hälytys 911 Sarjaan. Tai ainakin poliisi-teeveehen. Karpolla on asiaa? Pääsisikö hän kuolemattomien j oukoon? Nyt ei Herkko pelkää ollenkaan, ei hermoile, ei jännitä. Hän on useinkin nähnyt elokuvista ja television sarjafilmeistä miten agentit, pollarit ja lännenmiehet toimivat vastaavissa tilanteissa. On hän käynyt joskus karatekurssiakin, tosin vain kirjekursina. Kyllä hän uskoo tietävänsä kuinka on toimittava, miten yllättää roistot, köyttää heidät, toimittaa poliisin huostaan. Hän hiipii nyt ulko-ovelle. Se on hieman raollaan. Hän hämmästelee rosvojen huolimattomuutta. Hän astuu eteiseen, kohottaa kepin iskuun, mutta ketään ei ole vartiossa. Eteisestä johtaa kaksi ovea huoneistoon. Hän astuu lähimmän oven luo, painaa korvansa oveen kiinni, kuuntelee. Sieltä eivät äänet ole lähtöisin. Hän astuu kohti toista ovea, kuulee oven takaa voihkaisuja, jyskettä. Kikatusta? Hän vetää muutaman kerran syvään henkeä, tarttuu ovenkahvaan, raottaa sitä vähän. Se aukeaa äänettömästi. Hän potkaisee oven kokonaan auki, syöksyy parilla loikalla keskelle huonetta. – Hoo hoo hei, hän huutaa taisteluhuutonsa, ottaa ensin karatekan

taisteluasennon, muistaa ykskaks löytämänsa kepin ja nostaa sen päänsä yläpuolelle lyöntiasentoon. Kukaan ei huuda, kukaan ei tavoittele asetta, kukaan ei yritä käydä hänen kimppuun, nousta häntä vastaan. Herkko luo kylmän katseen ympärilleen. Ollaan nyt olohuoneessa, hän huomaa. On nojatuoleja, on sohvia, on sohvapöytiä, kirjahyllykin ja tauluja seinillä. Hän näkee myös alastomia ihmisiä, kolme paria kaikkiaan toisiinsa kietoutuneina, yksi pari sohvalla, toinen nojatuolissa, kolmas lattialla. Noin puolentoistasataa kiloinen mies istuu yksinään nojatuolissa ikkunan edessä, on täysissä pukeissa. Vai raiskaavat täällä naisia, ajattelee Herkko Moravainen, pyörähtelee äkkinäisin liikkein puolelta toislle, karjuu uudelleen taisteluhuutonsa: – Hoo hoo hei! Nuo alastomat ihmiset näyttävät täysin pöllähtäneiltä, havaitsee Herkko, on tyytyväinen. Täydellinen yllätys, kerrassaan mainio ajoitus. Kukaan agetti tai lännenmies ei olisi tätä paremmin hoitanut. Yksikään noista kuudesta ei ennättäisi vaatteilleen asetta etsimään, kun hän jo kepillä murskaisi kalloja, ruhjoisi luita. Eikä tuo hyvin lihava ukko, jonka kaljun hän jo ikkunasta oli nähnyt, kyennyt hänkään tekemään mitään. Hypisteli vain savukerasiaa, hikoili. Tilanne on täysin hallinnassa, havaitsee Herkko, rentoutuu, hymyilee. – Noinkohan se nyt on lorun lop… Herkko sanoo, mutta keskeyttää samassa. Vaistoko häntä nyt jostain varoittaa. Jokin on pielessä, hän arvaa. Epäilys kaivertaa mieltä. Tuliko toimittua liian hätäisesti. Tuliko ansaan astuttua? Hän vilkaisee huolestuneena taakseen, mutta siellä ei ole ketään häntä vaanimassa. Jokin vaisto häntä silti yhä varoittaa, piipittää päässä kuin paristokäyttöinen herätyskello, ei jätä rauhaan. Hän ei käsitä mistä vaara voisi uhata häntä, vilkuilee ympärilleen, sanoo: – Loppu loru… Lorun loppu käsille… Käsillä… On se… Hän keskeyttää taas. Epäily sen kun kasvaa. Vaisto piipittää nyt kuin palovaroitin. Nuo alastomat ihmiset kyllä tuijottavat häntä, mutta eivät kauhistuineina, eivät edes vihaisina. He vaikuttavat pikemminkin ällistyneiltä ja

ehkä myös vähän huvittuneilta. Kukaan ei itke tai valita, ei kiroa eikä uhoa, ei yksikään tee elettäkään puolustautuakseen. Ei tuo nyt tunnu oikein rikolliselta meiningiltä. – Mikä saatana toi oikein on, ihmettelee viimein ääneen sohvalla lojuva melko hyvävartaloinen nainen. Naisen partneri valuu hiljakseen sohvalta lattialle, hamuaa jostain pyyhkeen alapään peitoksi, tärisee, sanoo: – Se on varmaan hoohoohei. Kaikki paitsi Herkko hymyilevät, naiset tirskuvat, kikattavat. Tummakutrinen nainen lattialla nousee istumaan, sanoo: – Olisi kai ukki halunnut tulla mukaan piehtaroimaan. – Tuota noin, tuota, takeltaa Herkko. – Minä vaan äänistä päättelin, että tuota… Niin, niistä äänistä aattelin… – Ota paukku viinaa, sanoo nyt nojatuolissa istuva hyvin lihava mies, osoittaa sormella pöytää.Useita viinapulloja pöydällä onkin, Herkolle aivan vieraita merkkejä, kai ulkomailta tuotuja. Salakuljettajiako, tuumii Herkko nyt, mutta ei jaksa ajatuksesta enää innostua. Hän perääntyy ovelle, seisahtuu oviaukkoon, kääntyy, yrittää kumarrusta, ei hyvin onnistu siinäkään, sopertaa: – Tuota… anteeksi… Häiritsin vähän kai. Herkolle tulee äkisti hyvin kuuma, hiki valuu noroina. Hän pakenee ulos, loikkii nopeasti pihan poikki maantielle, pysähtyy hetkeksi hengähtämään. Hän noutaa salkkunsa ojasta, tavaa sitten postilaatikosta talon asukkaiden nimen. – Vai Karispää, hän mutisee itsekseen, askeltaa sitten nolona kotiin. – Vai että Karispää, hän kirisee kotona silmät viiruina, kädet nyrkissä. Hän kirjoittaa tuon nimen ylös muistivihkoon, katsoo sitä kauan, noituu:

– Vai haureutta harrastetaan Karispäillä. Vai ryhmäseksiä siellä harjoitetaan. Hän riisuutuu, menee kylpyhuoneeseen, seisoo puolisen tuntia suihkun alla, saippuoi itsensä ja hinkkaa pesusienellä ihonsa punaiseksi. Hän tahtoo näin saada Karispäiden hajun pois ruumiistaan. Vasta kun iho on paikoin vereslihalla, hän kuivaa itsensä, pukeutuu kylpytakkiin, astuu sitten ulos, tiiraa kylälle. – Vai Karispää, hän vieläkin mukisee. Hän keittää itselleen teetä, valmistaa pari juustovoileipää, mutta ei hänelle nyt iltapala tahdo maistua. Ei ole vaimokaan kotona lohduttamassa. On myyntiedustaja ammatiltaan, usein poissa. Hän pukeutuu yöpukuun, menee varhain vuoteeseen, mutta uni ei tule silmään. Onneksi hänellä on makuuhuoneessa televisio ja videonauhuri. Hän valikoi kasetteja, säätää videon toimimaan. Keski-ikäinen ukko ilmestyy kuvaruutuun, sanoo: – Bond. James Bond. Hän katselee sankariaan kahden elokuvan ajan ja vielä likaista Harrya. Eastwoodista hän myös pitää, on toiminnan mies. Aamuyöllä hän viimein vaipuu levottomaan uneen. Karispäät luikertavat hänen uniinsa, kietoutuvat toisiinsa ja häneen kuin käärmeet pesissään.

2.

Kai jokaisessa kylässä on omat juopponsa, ainakin yksi. Veistolassa tuota varsin epäkiitollista tointa hoitaa Paavo Läpivalo. Kiitoksen sanaa hän ei useinkaan kuule, vaikka hoitaa virkaansa tunnollisesti, juopottelee harva se päivä, hoipertelee ja haisee. Sen sijaan hänelle kyllä usein lainataan pikkuvippejä, vaikka noiden lainojen takaisinmaksu miltei aina viivästyykin unohduksiin asti. Järjestävät jotkut hänelle myös pieniä töitä, lapiohommia muutamaa kaljaa tai viinapulloa vastaan. Ja milloin jotkut käyvät ulkomailla, Virossa tai Venäjällä, tuovat he tullessaan Paavolle halpaa votkaa, vauhdittavat näin hyvän hyvyyttään Paavon matkaa sosiaalisessa portaikossa askelma askelmalta alaspäin. Mutta Paavo on osansa valinnut jo nuorena ja sopeutunut siihen siksi hyvin, ettei elämältä juuri muuta osaa vaatiakaan. Vähän töitä, paljon viinaa, sosiaalihuollosta joskus rahaa. Tavallisesti Paavo aloittaa päivänsä krapularyypyllä, lähtee sitten kylälle norkoilemaan. Yleensä hän löytää jostain ryyppyseuraa, laskeutuu jonkun siivelle. Ruokaa hän syö milloin muistaa. Paavon päivä päättyy illalla sammumiseen, useimmiten omaan sänkyyn. Usein Paavo tosin hoitaa virkaansa kahdessa vuorossa, sammuu jo iltapäivällä ensimmäisen kerran, lähtee heti herättyään ahkeroimaan ryyppyporukoihin ja sammuu uudelleen muutaman tunnin päästä. Miten kummassa hän tuossa onnistuu, kuinka aina löytääkin tuttavia joilla on viinaa tai kaljaa. Sitä ei Paavo tiedä itsekään, kun ei krapularyypyn jälkeisistä ajoista juuri mitään muista. Nyt lauantaina Paavo on ottanut tavallistakin isomman krapularyypyn, useitakin ryyppyjä itseasiassa. Miten lie illalla pullonpohjalle niin reilu annos unohtunutkin. Oli kai väsy yllättänyt uuraan miehen. Jo aamupäivällä on Paavo maantiellä varsin mutkikkaassa menossa, eikä hän itsekään tiedä minne. Ehkä hän tapaisi jonkun tuttavan joka tarjoaisi hänelle ryypyn, parikin ryyppyä, pyytäisi ehkä seurakseen, ratkaisisi tuon ongelman Paavon puolesta. Onnea hän tietysti tarvitsisi, mutta tuuriin hän oli aina

luottanutkin. Oli hänellä toki omaakin rahaa muutaman keskikaljan ostoon. Ei hän aivan osattomaksi jäisi, vaikka tuuri hänet pettäisi. Herkko Moravainen katselee Paavon kulkua paheksuvasti. Tuskin tuo juomari taas tiellä pysyy, horjuu ja heiluu, on monastikin lähellä muksahtaa ojaan. Auton allehan tuo pian jää, tuumi Herkko, mutta ei tuo hänestä mikään huono asia olisikaan. Paljon huonomminkin voisi auto uhrinsa valita. Paavo Läpivalo kulkee noin viisikymmentä metriä Herkon edellä. Niin hoipertelevaa ja hidasta on tuo juomarin kulku, että myös Herkko joutuu hidastamaan kulkuaan, ettei joutuisi kulkemaan yhtä matkaa juopon kanssa. Viisikymmentä metriä on hänestä aika sopiva hajurako, ei liian suuri ainakaan. Herkko sipsuttaa, potkii pieniä kiviä maantieltä ojaan, katselee tarkkaan maisemia, aikailee, mutta yhtään ei tuo hajurako kasva. Ja nyt Paavo äkisti vilkaisee taakseen, näkee hämärästi jonkun hahmon tiellä, tuskin tunnistaa tulijaa, pysähtyy kuitenkin odottamaan. Herkko harmistuu, aikoo kääntyä takaisin, jatkaa sitten kuitenkin kulkuaan. Hän miettii nyt, että mitä töykeää osaisi juomarille sanoa, millä saisi tämän närkästymään. Hetken päästä hän suunnittelee harppovansa juomarin ohi niin vinhaa vauhtia, ettei tämä ainakaan yhtämatkaa jaksaisi kulkea. Sitten hän ajattelee moraalisaarnaa. Hän tietää että moralisointi kyllä karkoittaa ihmiset lähettyviltä, jopa juomarit. Herkon huoli on nyt aivan turha. Kun Paavo tunnistaa tulijan, hän jatkaa matkaa, koettaa jopa lisätä vauhtia välttääkseen kohtaamasta tuota hänen mielestään kuivaa miestä. Sillä kuunaan hän ei ole Herkolta viinaryyppyä saanut, moraalisaarnoja toki kyllä, sekä töykeitä totuuksia ulkomuodosta ja elämäntavoista. Nyt ollaan Karispäiden asunnon kohdalla. Herkko on enää parikymmentä metriä Paavon jäljessä, mutta pian tie haaraantuisi ja hän voisi valita toisen tien kuin Paavo. Hän seisahtuu katsomaan Karispäiden asuntoa, punastuu harmista. Hän miettii nyt ankarasti, hautoo jotain, viuhtoo sitten kipakasti Paavon perään, saa tämän pian kiinni. – Terve terve, hän sanoo reippaana, muka iloisena. – Onhan se Paavokin vielä hengissä. Mukava pitkästä aikaa nähdä sikaa… Khrr. Sinuakin.

Paavo hölmistyy täysin. Hän mulkoilee Herkkoa kulmiensa alta varuillaan, onnistuu vain vaivoin mutisemaan jotain tervehdyksen tapaista. Vaisto toimii Paavollakin, vaikka nyt hyvin heikosti ääntelee, miltei sammuneena jotain nurisee. Jotain kieroilua Paavo aavistaa, ei ymmärrä mitä tuo voisi olla. Työtäkö, hän säikähtää. Puuceen tyhjennystä, tai jotain muuta iljettävää mitä ihmiset eivät itse halua tehdä. Astellaan nyt yhtä matkaa. Paavonkin kulku vakaantuu, horjahtaa toki toisinaan vielä. Herkko rupattelee ilmoista, urheilusta ja politiikasta kuin vanhalle toverille ikään. Alkuun Paavo vain mutisee myöntäviä vastauksia, nyökkäilee, mutta unohtaa pian tuon jonkinlaisen eriarvoisuuden ja ottaa hänkin kantaa asiohin vähäisillä tiedonmuruillaan. – On se kumma kun niin paksusta ukosta pressan tekivät hän tokaisee mietteensä kesken kaiken. – Kyllä oli Kekkosen aikaan toista. Oli töitä ja oli rahaa. Kyllä se vaan niin on. Joo. viime vuonnako ne vaalit oli, vai koska. Herkko ei ota tuohon asiaan kantaa, toivoo puheenaiheen pian muuttuvan. Hän itse äänesti Rehniä ja arvaa ettei tuo olisi Paavon mielestä ollut sopivaa. – Mutta eikös ollut joku toinen ukko siinä välissä, muistelee Paavo. – Ennen tätä nykystä. – Koivisto, sanoo Herkko. – Niin joo, muistaa nyt Paavokin. – Joo Koivisto oli Kekkosen jälkeen. Sitten tuli tää Ahti Saarimäki… Ei ku Saarikoski? – Ahtisaari, sanoo Herkko. – Ahti Saari, ei ei, sanoo Paavo. – Kyllä se joku pitempi nimi oli. Ahti Saarijärvi, niin se tais ollakin. Mutta kyllä oli toista Kekkosen aikaan. – Ehkä ne nyt tästä ajat paranevat, sanoo Herkko. – Ei parane ellei hallitus kaadu, sanoo Paavo varmana asiasta, ei juuri nyt tosin muista keneltä tuon lauseen on kuullut. Herkko ei viitsi mainita, että hallitus on vaihtunut pari kuukautta aikaisemmin.

Astellaan hetki vaitonaisina. Tienristeys lähestyy. – Mutta lähdepä Paavo meille kahville, Herkko ehdottaa risteyksessä. – Istutaan nenät vastatusten ja puhutaan asiat halki. Politiikasta ja muustakin. Saattaa sieltä kirjahyllyn kätköistä löytyä jotain väkevämpääkin juotavaa. Herkko iskee silmää, virnistää. Paavo virnistää myös. He askeltavat ripeästi Herkon asunnolle. Fiinissä seurassa huomaa Paavo nyt olevansa. Silmät ympyräisinä hän tolj ottaa siistiä asuntoa, vaikka Herkko ei häntä keittiötä pidemmälle päästäkään, esittelee ovelta paikkoja. Istutaan pöydän ääreen. Herkko keittää kahvia, kattaa pöydän. Paavo hämmästelee pieniä, kultareunaisia kahvikuppeja, joihin on taidokkaasti maalattu kieloja. Hän katsoo hartaana kauniisti muotoiltuja konjakkilaseja, joiden pohjalla pienikin viinatilkka tuntee kyllä arvonsa. Hän varoo sotkemasta paikkoja, koskemasta mihinkään, istuu kuin olisi rautakangen niellyt. Hän yrittää kovasti samaistua ympäristöön, esiintyä arvokkaana ja onnistuukin siinä miten kuten. Liiat alkoholihöyryt kaikkoavat päästä jonnekin. Hän seuraa valppaana isäntänsä liikkeitä, matkii niitä miten taitaa. Kömpelöin, paksuin sormin hän tarttuu pikkuruiseen kahvikupinkorvaan kiinni, nostaa kupin huulilleen ranne jäykkänä. Pikkusormi sojottaa somasti pystyssä, on likainen. Turpeat huulet raottuvat ainoastaan sen verran, että pienenpieni kahvitilkka kerrallaan onnistuu pääsemään suuhun asti. Ilkeällä hörppäyksellä ei ole nyt mitään mahdollisuuksia päästä kuuluville, ei toki myöskään röyhtäisyllä. Käsi laskee kupin niin varovasti takaisin asetille, että kuppi luulee hetken jääneensä ilmaan roikkumaan. Kuin huomaamatta käsi pyyhkäisee rasvaiset, harvat hiukset otsalta taaksepäin. Paidankaulus suoristuu kuin itsekseen. Jännitys ajaa hikikarpaloita otsalle. Ne hän pyyhkii paidanhihaan kun Herkko kääntää hetkeksi selkänsä. Katse pysyy terävänä, käsi vakaana. Ja konjakkitilkkanen lasinpohjalla kestää kauan, niin kauan. Herkko rupattelee kahvipöydässä taiteesta, ensin säveltäjistä, sitten taidemaalareista. Paavo kuuntelee, koettaa näyttää kiinnostuneelta, naaraa muististaan tiedonmuruja. – Oli se Sifelijos vaan kova jätkä säveltään, muistaa Paavo lopulta jotain. – Eikös se Sifelijos sen ankkalammen tekassut? – Tarkoitat kai Joutsenlampea, sanoo Herkko. – Sen sävelsi Tsaikovski. – Tjaa, sanoo Paavo siihen. – Mutta eikös se Motsartti tehnyt sen yhen hyvän

kipaleen. Se mikä radiossakin ennen soi alvariinsa. Mitenkäs se nyt oikein menikään. – Mozart, sanoo Herkko. – Wolfgang Amadeus. – Joo joo, se se, sanoo Paavo, hyräilee. Ei nyt saa Paavo tuota sävelmää mieleensä. Kuvataiteesta keskustelu lopahtaa alkuunsa. Picasso ei sano Paavolle mitään. Wrightin veljesten nimen mainitseminen ei sytytä hänen silmiinsä tulta. Mona Lisan hän lopulta muistaa, hyvin hämärästi senkin, sanoo: – Sehän oli se yhen akan kuva. Oon mä sen jossain nähnyt. Ei se mun mielestä kyllä mikään kaksisen näkönen muija ollu. Aika lihavakin taisi olla. Vaikka ei sitä niin pienestä kuvasta voi varmaan mennä sanomaan. Mutta noin naamataulun perusteella aika pulska. – Leonardo da Vinci, huokaa Herkko, miettii hetken, ehdottaa: – Mitä jos Paavo mentäisiin teille päivää istumaan. Tulee minun vaimo pian kotiin. Ei sillä ettäkö hänelläkään mitään olisi Paavoa vastaan. Päin vastoin, aivan päin vastoin. Tästä minun naukkailusta hän ei pidä. Pitää minun vähän kuin salaa juopotella. Otetaan pullo taikka pari matkaan ja mennään teille istumaan. Ellei Paavon vaimolla tai Paavolla itsellään mitään sitä vastaan ole. – Mennään vaan, mennään vaan, sanoo Paavo. Herkko valikoi baarikaapista pari viinapulloa, ulkomailta tuotua votkaa, halvinta mitä hänellä on. Ei ole itse arvannut tuota juoda, on pelännyt myrkytystä. Hän ojentaa pullot Paavolle, hymyilee, sanoo: – Vodkaa. Paavo työntää toisen pullon taskuun, tunkee toisen housuihin vyön alle. Herkko ohjaa hänet takaovesta ulos, selittää: – Täällä kun nuo naapurit ovat vähän sellaisia, ymmärräthän. Paavo nyökyttää päätään kuin tikka, sanoo ymmärtävänsä vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä minkälaisia naapureita Herkolla on.

Lähdetään nyt Paavon asunnolle. Matkalla seisahdutaan pariinkin otteeseen ryypylle. Heti kun Paavo pääsee tuttuun, sotkuiseen, likaiseen ympäristöön, kotiinsa, hän lysähtää kasaan. Ei ole tarve jännittää, viinoistakin on toinen pullo vielä hänen hallussaan. Hetken perästä hän nukahtaa keittiön pöydän ääreen. Rouva Läpivalo, kuiva ja katkera ja melko toimelias nainen pahoittelee miehensä käytöstä, hieroo hermostuneena käsiään, sanoo: – Voi voi kun se Paavo nyt noin nukahti. – Antaa miehen nukkua vähän aikaa, sanoo Herkko suurpiirteisesti. – Sitähän virkeämpänä sitten herää, kun herää. Kai sitä rouvallekin lasillinen maistuisi, noin niin kuin seuran vuoksi vaan. Rouva kikattaa älyttömänä, mikä toki älyttömälle aivan sopivaa onkin. Hän löytää astiakaapista pari melko puhdasta lasia, mehukannun ja tuo ne pöytään. – Jos ihan vähäsen sitten vaan, hän sanoo. Rouva ryhtyy nyt itse pitämään seuraa fiinille vieraalle. Hän kertoo tälle kaikki kylällä kuulemansa juorut, puhuu paljon itsestään ja ajatuksistaan, vanhemmistaan sekä lapsistaan, selostaa synnytyksiä. Herkko kuuntelee kun ei muutakaan voi, ei saa suunvuoroa. Jotenkin hänen onnistuu näyttää kiinnostuneelta, vaikka ei rouvan selostuksista myöhemmin muista mitään. Hän osaa asettaa oikean kysymyksen oikeaan paikkaan, nyökätä sopivalla hetkellä. Hän täyttää pian rouvan lasin uudelleen, ei itse juo juuri mitään. Rouva on aivan haltioissaan, suoltaa juttua entistäkin tiuhempaan. Aina milloin rouva katsoo toisaalle, koettaa Herkko tökkiä kyynärpäällä Paavoa hereille. Paavo tuleekin vähin erin tajuihinsa, toljottaa toisia mistään mitään ymmärtämättä. – Sehän olikin aivan erikoisen mielenkiintoista, sanoo Herkko kun rouva viimein vetää henkeä. – Lapsista on niin paljon iloa, sanoo rouva silmät kyynelissä, muistaa kai vielä

synnytyspoltot. – Kunpa olisi aina tällaisia onnellisia perheitä, sanoo Herkko ja katsoo rähjäistä, likaista asuntoa, juopunutta ja kurjaa isää, katkeraa äitiä ja on helpottunut kun lapset eivät ole paikalla. – Niin niin, mikäpä onkaan lapsukaisten syntyä tälläisessä onnellisessa perheessä, versoa tasapainoisiksi aikuisiksi, kulkea opintiellä ylös portaita. Kunpa olisikin aina aikuisia, viisaita ja rauhallisia, vakaita, jotka lasten iloista osaisivat iloita, mutta lohduttaa murheen tultua. Jotka osaisivat ohjata lasta oikealle tielle, osaisivat neuvoa lasta pysymään kaidalla polulla, poissa porukoista ja baareista. Rouva pyyhkii kyyneleitä silmistään likaiseen nenäliinaan, luo Herkkoon nopean, uteliaan katseen, on kummissaan, tunnustaa: – Se tuo meidän ukko kylläjuo aika paljon, viinaaja kaljaa. On se oikein kännissäkin joskus. – Koskaan en ole kuullut Paavosta pahaa sanaa sanottavan, vakuuttaa Herkko. – Ja mikä ettei sitä mies voisi joskus vähän viinaa juodakin. Vaikka vähän kännissäkin olla. Täysi pultsa… Täysi pullo on nytkin taskussa, eikä mies tuon enempää kännissä. Mies paikallaan Paavo on, niin olen monasti kuullut sanottavan. Ja lapsista pitävä, sekä eläinrakas. Sanansa mittainen mies, niin on usein sanottu. Työtä pelkäämätön ja rehellinen. Eläimistä pitää. Herkko katsoo tiskipöydällä istuvaa kissaa, joka toinen takajalka pystyssä nuolee peräreikää. Paavo luo vaatimattomana katseensa lattiaan, on liikuttunut, yrittää turhaan ymmärtää mistä mahtaa olla kyse, mistä tuuli nyt puhaltaa. – Mutta toisin on usein toisaalla, jatkaa Herkko, vääntää kasvonsa murheellisiin ryppyihin. – Se tuo Paavo juuri matkalla kertoi, että tuolla Karispäillä sen kun vaan viinaa juodaan päivät päästään, huumeita käytetään ja huorataan. Taitavat vieraammilta maksun ottaa noista hommistaan. Ja ihan lasten nähden tuo kaikki tehdään. En ihmettelisi vaikka siellä lapsetkin jo viinaa joisivat, huumeita kokeilisivat. Sellaisia lapset millaisia vanhemmat. – Noinko on asia, ihmettelee rouva, valpastuu, ilostuu silmin nähden. Niinkö kerroin, ihmettelee Paavo ääneti, vaivaa muistiaan. Ei hän nyt muista

mitään tuollaista kertoneensa, mutta useinkos juomari puheitaan unohtaa. Kyllä häneltä joskus kului päiviäkin, joista ei myöhemmin muistanut mitään. Myös vaimo kääntyy tiiraamaan häntä, uteliaana, vähän huvittuneena. Se hermostuttaa häntä ja hän yskii ja köhii, ottaa sitten viinaryypyn suoraan pullosta. Mutta puheissani minä pysyn, hän ajattelee, olipa nyt sitten tullut puhuttua mitä hyvänsä. Sanani mittainen mieshän minä olen. Niinhän oli joku sanonut? Toiset odottavat hänen sanovan jotain. – Joo, hän sanoo. – Kyllä kai se niin on, joo. Pilvee käyttävät siellä. Alituiseen, alituiseen. Jotain ruohoja polttavat piipuissa. Hassista vissiin. Olen minä siellä käynyt ja kaikkea nähnyt. Pois lähdin heti kun pääsin. Sanani mittainen… – Niin niin, niin niin, hokee Herkko innoissaan. – Ja huorataan myös vai mitä? Paavo on vähällä nukahtaa, mutta Herkko tökkii hänet kyynärpäällä hereille. – Joo, huorataan huorataan, havahtuu Paavo julistamaan. – Alituiseen siellä huorataan ja kaikissa asennoissa. Nytonofaaneja… Nymofo… No jotain ne on. Lespoja vaikka. Ilotalo se on sanon minä ja minähän olen sanani mit… – Ja lapsia siellä käyttävät, kuiskii Herkko Paavolle, työntää viinapullon tämän nenän eteen pöydälle. – Ja eläinrakas, mutisee Paavo, herää Herkon kyynärpään iskuun. – Joo, lapsiakin raiskaavat siellä ja se on vissi. Raiskaavat ja kiduttavat, nuo huumeiden orjat. Huumeilla ruokkivat lapsiaan. Olen minä käynyt katsomassa, sillä minähän olen mies paikal… – Olen minäkin jotain sellaista aavistellut, kääntyy Herkko nyt selittämään rouvalle. – Aina siellä lapset itkevät. Monasti olen kuullut maantielle asti. – Ai niinkö on, myhäilee rouva. – Ja eläinrakas minä olen, sanoo Paavo.

– Mutta voi voi sitä tuskaa ja kärsimystä, huokaa Herkko. – Mitä kaikkea pahaa saavat ajattelemattomat vanhemmat aikaiseksi. Voi sitä kärsimystä, voi. Mutta paha on sinne mennä näin sivullisen neuvomaan, asioita selvittämään. Loukkaantuvat vielä. Suuttuvat ja keksivät aiheettomia juoruja. Rouva hymyilee tyytyväisenä, sanoo: – Vai sillai on asiat. Vai sillai. – Työtä pelkäämätön ja … sanoo Paavo. Mutta rouvan onkin jo lähdettävä. Kiireitä on perheenemännällä, ei aina jouda istumaan hyvässäkään seurassa, ei vaikka miten tahtoisi. – Ja rehellinen, sanoo Paavo. Rouva askeltaa jo kohti naapuria ja kertoo siellä muutaman minuutin kuluttua Karispäiden elämän synkistä varjoista. – En olisi ikinä uskonut, sanoo naapurin emäntä. Eivät he nyt ennätä edes kahvia juomaan. Kohta nuo pirteät, elinvoimaiset tätiihmiset jo sitaisevat huivit päihinsä, kiirehtivät kipakasti seuraavaan kohteeseen, koputtavat jo ovella, sanovat avaamaan tulleelle rouvalle: – Et varmasti olisi ikinä uskonutkaan, mutta kuulemma Karispäillä semmoista elämää vietetään… Tiedon on kuljettava. Uutisen on mentävä ihmisen luo. Myös Herkko tekee lähtöä kotiin. Lisäviinan toivossa Paavo änkeää mukaan saattamaan, lykkää toki ensin Herkolta saamansa votkapullon piiloon. Toinen vajenikin jo tyhjäksi. – Maksan minä takaisin mitä olen saanutkin, hän sopottaa matkalla. – Sanani mittainen mies minä olen. He ennättävät kulkea tuskin sataa metriä, kun Herkko nostaa sormensa pystyyn, ryhtyy moralisoimaan:

– Lopettaisit sinä Paavo jo tuon juopottelun. Ei se kenellekään ole hyväksi. Sinulle varsinkaan, perheellinen mies. Tiesitkö, että alkoholi tappaa aivoista soluja. Joka kerta kun ryyppäät, kuolee päästä miljoonia soluja. Lakkaisit nyt hyvä mies juopottelemasta, kun vielä edes jokunen solu on jälellä. 93 – Mitä minä millään soluilla teen? – Ja maksaan viina vaikuttaa, jatkaa Herkko armottomana. – Maksakirroosi tulee. Ja myös munuaiset viina ja kalja pilaa. Kallistakin mahtaa olla alituinen juopottelu. Kylälläkin siitä puhutaan, juorutaaan. Noo, eikö sinulla… Hmm. Eikö teillä Läpivalo ole sitten muuta tekemista. Noo, voisihan Paavo… Hmm. Voisittehan te Läpivalo mennä töihin. Ahkeroidessa te pian unohtaisitte juopottelun. Saattaisitte taas elää ihmisen lailla. Paavon ilme käy synkäksi ja mitään puhumatta hän kääntyy, hoipertaa omille teilleen. Mutta kohta jo taas piristyy. Hän kyllä löytäisi piankin kyläpaikan missä kaljaa saisi, ehkä ryypynkin. Hän on jo aikoja sitten havainnut, että kylällä on useitakin yksinäisiä ihmisiä jotka kaipaavat seuraa, seuraa kuin seuraa. Eivät nuo ihmiset hänen mielipiteitään kuulla halua, ei juttuja, ei ajatuksia, saatika tunteita, ei aina edes juoruja. He päinvastoin haluavat jollekulle kertoa omista ajatuksistaan, oivalluksista, nuoruusmuistoista, vaikka kai jo kertoessaankin ymmärtävät ettei Paavo noista myöhemmin mitään muista. Tai ehkä he juuri siksi Paavolle mieluusti puhuvat. Voisi miltei kuvitella että Paavo käyttää hyväkseen noita ihmisiä, tienaa kaljaa ja ryyppyjä kuuntelemalla, esittämällä psykiatria, nyökkäilemällä jonkun puheen tahdissa, mutisemalla jotain vaan. Mutta tuo on Paavon tapauksessa vaistonvaraista toimintaa, vailla hyötymistarkoitusta. Hän on ikään kuin mielipiteiden ja muistojen kaatopaikka. Kun muut eivät jaksa enää edes kuunnella, niin Paavo kyllä.

3.

Juoru kylällä leviää ja paisuu, saastuttaa ilmaa kuin selluloosatehdas. Tarmokkaat täti-ihmiset kulkevat keittiöstä toiseen, litkivät kahvia muutaman litran päivässä, kertovat toisilleen uutisia. Hieman uneliaat kaljaveikot tekevät samaa työtä kaljabaareissa, rannoilla ja metsäpubeissa, missä milloinkin kokoontuvatkin. Myös linja-autossa, maitokaua, huoltoasemalla, kirjastossa tai kioskin kulmalla on mukava kuulla ja varsinkin kertoa mitä kuuluu Karispäille nyt. Ei vaivaa ketään nyt norpan kohtalo Saimaalla. Eivät he nyt piittaa itämeren saastumisesta. Ei hetkauta heitä helibor. Serbit ja muslimit teurastelkoot toisiaan ja kroatit. Kuten myös hutut ja tutsit. Minkäpä sille, minkäpä sille. – Että nälänhätäkö Afrikan maissa. Jaa, heh, vai niin. Mutta kuulemma Karispäillä vietetään semmoista elämää… Vierailijat Karispäiden asunnolla lisääntyvät nyt äkisti. Väkeä tuppaa kylään ennemmän kuin pirttiin sopisi. Kiltit tädit sekä sedät tuppautuvat kahvipöytään yksi toisensa jälkeen. Emännältä on loppua emmeet. Isäntä koettaa piiloutua, milloin sanomalehden taakse, milloin saunalle polttopuita halkomaan. Kyllin hyvää piilopaikkaa ei löydy nyt mistään. Asiaa keksitään sieltäkin missä sitä ei ole. Joku täti kyselee neulontaohjeita, että montako nurin ja montako oikein. Joku ukko tutkii kurjia, hoitamattomia marjapensaita, että mitenkä on lannoitettu. Kanankakkaako, vai lehmänlantaa? Vai onko kemira tehnyt entsyymit multaan. Joku muistaa kaupan ilmoitustaululla roikkuneen lapasen, utelee nyt huolestuneena, että teidän lapsienneko mahtaa tuo kinnas olla. Että jos kaua milloin asioitte, niin vilkaiskaapa ilmoitustaululle. Hyvin tarkasti huomioivat nuo joutilaat vierailijat Karispäillä pienimmätkin yksityiskohdat. – Punaiset silmät oli tytöllä, kertovat nuo sitten kylällä kun tuttuja näkevät. – Usein varmasti oli itkenyt, yökausia. Voi lapsiparkaa. Niin laihakin. Näkeeköhän nälkää. Ja pojalla mustelma otsassa.

– Isäkö oli luönyt, vai äiti? – Tiedä häntä, tiedä häntä. Isä siellä kyllä nyrkkiä pui saunalla. Oli sen näköinen kuin löisikin mieluusti. Ei seuraan tullut. Saunalla nökötti kiukkuisena. Sen näin selvästi, että nyrkkiä se pui. Sen näin ja muistan. Ja vaikka valalle siitä menen. Ja mikä lie ollut se vaijeri, joka ulko-oven vieressä lojui? – Silläköhän piiskaavat lapsia? – Sillä varmaan, sillä varmaan. Rasittuneen näköinen oli emäntäkin. Tummat pussit silmien alla, vähän vapisikin. – No ei kai tuo ihmekään, kun yökaudet siellä orgioita viettävät. Lyö ehkä isäntä häntäkin. Mikä peto, mikä peto onkaan se mies. – Ja tyhjiä viinapulloja oli kuistilla useitakin. Ja huumeille siellä tuoksui. Tuostakin asiasta oltiin kumman yksimielisiä, vaikka kukaan ei osannut kertoa miltä huumeet tuoksuvat. Mutta ei tuota asiaa kukaan keltään tiedustanutkaan. Maitokaua asioidessaan myös Herkko kuulee noita juoruja. Liuta akkoja piirittää hänet, laativat selontekoa Karispäiden elämästä, vilkuilevat Herkkoa toiveikkaina. Herkko kuuntelee totisena, nyökkää välillä päätään, hymähtää toisinaan, rypistää joskus taas huolestuneena otsansa rypyille, köhii lopulta kurkunsa selväksi, sanoo: – Ei kai savua ilman tulta, niinhän sitä sanotaan. Sata grammaa metvurstia. Eihän tuo asia minulle kyllä mitenkään kuuluu. Juu, sitä kotimaista. Ihmetyttää kyllä tuommoinen. Miten pääsee niin tapahtumaan. Kuusi kananmunaa. Jotain pitäisi jonkun asialle tehdä. Onhan niitä kaikkia lastensuojeluviranonomaisia ja muita semmoisia elimiä. Munuaisia, juu kissalle. Pitäisi kai jonkun ottaa asiakseen ilmoittaa niille. Ja maitoa litra, sitä sinistä. Että oikein ruoskivat lapsia siellä. Ei uskoisi nykyaikana semmoista tapahtuvan. On se kamalaa. Ranskanleipä, kai ne tuoreita ovat. Voisihan sitä vaikka sosiaalihuoltoon ilmoittaa. Ei sitten muuta. Herkko maksaa ostokset, kulkee vihellellen kotiin. Seuraavana päivänä hän itse soittaa lastensuojeluliittoon, sanoo nimekseen Paavo Läpivalo ja selittää: – Alituiseen siellä Karispäillä lapset itkevät ja parkuvat. Nälkäköhän niillä siellä

on, vai mikä vaivaa. Lyövätköhän ne useinkin lapsiaan siellä. Piiskaavatkin, olen sen nähnyt. Juopottelevat aivan kamalasti ja huumeita käyttävät. Öisinkin kuuluu sieltä lapsien itkua. On se kamalaa kuunnella semmoisia. Aikuiset sen kun juopottelevat, yökausia. Puhelinpiuhan toisessa päässä lupaa nainen ottaa asiasta selvää. Puhelun loputtua on Herkko varsin tyytyväinen. Hän pääsi puhelun aikana semmoiseen käsitykseen, että joku toinenkin jo oli samasta asiasta valittanut. Muutoin hän olisi joutunut soittamaan uudelleen ja ehkä käyttämään omaa nimeään. Tiukkailmeinen melko pulska täti sekä ruipelo, hermostuneen oloinen nuorukainen tulevat lastensuojeluliitosta Karispäille kyläilemään. Pistävillä silmillään tuo täti tutkii huoneistoa ja sen asukkaita, rupattelee niitä ja näitä, ei pääse millään itse asiaan. Ruipelo seuraa tädin kannoilla, tekee merkintöjä muistikirjaan. Kahviakin on noille keitettävä. Hetkeksi emäntä jättää vieraat yksikseen, pistäytyy vain vessassa. Silloin heidän vanhempi lapsensa, kahdeksan ikäinen tyttö juoksee keittiöön, on silmät kyynelissä, satuttanut itsensä leikkiessään, saanut tikun sormeen. Tyttö vähän vierastaa vieraita, pakenee toiseen huoneeseen, lyö oven perässään kiinni. Pulska täti ja ruipelo vilkaisevat toisiaan, tekevät aivan omia johtopäätöksiä. – Lapsiparka, sanoo täti. Lapsiparka, kirjoittaa ruipelo muistivihkoonsa. He tekevät viimein lähtöä, uhkaavat palata pian uudelleen. Pihalla leikkii seitsemän vanha poika. He seisahtuvat pojan luo. Täti ottaa kasvoilleen imelimmän ilmeensä, kumartuu pojan puoleen. Poika säntää karkuun, on jo läpeensä kyllästynyt vieraisiin, täteihin ja setiin. – Lapsirukka, sanoo täti. Lapsirukka, kirjoittaa ruipelo. Täti ja ruipelo nousevat autoon, kaasuttavat pois. Miltei samassa toinen auto jo pölyttää pikkutietä, pysähtyy tuon tuostakin postilaatikoiden kohdalle. Matkustajat tavaavat laatikoista nimiä.

Nyt heitä vastaan askeltaa pieni, piippua käryttävä ukko. He huutavat ukolle jotain, viittovat tätä luokseen. Ukko tottelee laiskasti. Kuljettaja avaa ikkunan, kysyy: – Missähän täällä asuu semmoinen kun Karispää? Ukko tunnistaa kyselijän sosiaalihoitajaksi, on joskus joutunut asioimaankin tämän kanssa. Hän miettii kauan vastatako vai ei, imee jo sammunutta piippuaan posket lommolla, katselee taivaalle, osoittaa sitten piipunvarrella vaaleansinistä rakennusta, sanoo: – Tuollahan nuo. Auto kaasuttaa pätkän matkaa eteenpäin, kääntyy sitten Karispäiden pihalle. Ukko käppäilee toiseen suuntaan, on mietteliäs, vähän kiukkuinenkin, sytyttää pian taas piippunsa.

4.

Herkko Moravainen astelee tyytyväisenä kyläraitilla. Hän on menossa pankkiin. Pitää eräs pieni lasku maksaa, ei juuri kummempaa. Iltapäiväaurinko lämmittää mukavasti, vaikka hellekausi on jo ohi, kesä on kääntymässä syksyä kohti. Pääskyset harkitsevat jo kai muuttoa, on voinut osa jo lentääkin etelään. Marjapensaissa ovat marjat jo kypsiä, punaiset ja mustat ja valkoisetkin. Omenapuut notkuvat hedelmien painosta, mutta ovat useimmat lajikkeet toki vielä raakoja. Herkko hyräilee kävellessään ja hymyilee. Mukava hänen on taas kyläraitilla kulkea, ei nolostuta enää edes Karispäiden asunnon kohdalla, ei ole pelkoa että nämä astelisivat vastaan. Autio on Karispäiden asunto nyt, laudat ikkunoissa ja ovissa. Myytävänä kyltti roikkuu portissa ja siinä puhelinnumero. Vasta pankin ovella Herkon onnistuu vääntää kasvonsa totisiksi. Pankissa on viileää. Hän astelee kassalle. Siinä juoruamassa ollut rouva Läpivalo perääntyy muutaman askeleen päähän, jää kuutosille, on tutkivinaan jotain esitettä. Herkko tervehtii kohteliaasti pankkineitiä, ei ole huomaavinaan rouva Läpivaloa. Hän ojentaa kassalle laskun sekä pankkikirjan, sanoo. – Maksetaan tuo lasku siitä kirjalta. Ja jos minä parisataa markkaa nostaisin rahaa. On nyt oikein mukava ilma tuolla ulkona. Vaikka syksyähän se taitaa jo tehdä. Rouva Läpivalo ei ole pysyä nyt nahoissaan, tokaisee: – Ovat Karispäät muuttaneet kaupunkiin. Herkko vilkaisee rouvaa, sukii pikkutakin rintamukselta olemattomia pölyhiukkasia, sanoo lopulta kuin itsekseen puhuen: – Vai ovat pois muuttaneet. Mikähän päähänpisto se niille on mahtanut tulla. Luulisi että olisi mukavampi lapsiperheen asua maaseudulla. Täällä maalla olisi

lapsistakin kasvanut tasapainoisia, terveitä aikuisia. Ei mitään hunsvotteja, niin kuin tahtoo kaupungeissa kasvaneista tulla. Pankkineiti sormeilee tietokonepäätettä, laskee jo rahoja, ei kiinnostu lainkaan Karispäistä tai heidän lapsistaan. Viereisellä kassalla asioiva pieni ukko kiinnostuu hieman, tiiraa Herkkoa silmät sirrillään, sanoo: – Siellä sossun tädit kävivät kesällä yhtenään. Tai mitä lie olleet, lastensuojeluliitosta. – Niin niin, sanoo rouva Läpivalo. – Ei savua ilman tulta, niinhän se on. Rouva Läpivalo killittää Herkkoa ja tämä vähän harmistuu. Hän kääntää päänsä toisaalle. Siinä tuo pieni ukko kirjoittaa keskittyneenä nimeään paperiin, näyttää rähjäiseltä, vähän likaiseltakin. Juoppo kai lienee. Haisee tupakalle monen metrin päähän. – Mene ja tiedä mitenkä asia oikeasti on, Herkko selittää, ei itsekään tiedä kenelle. – Sitä ihmiset höpisevät niin paljon perättömiäkin. Ehkä siellä on voinut jotain pientä sattua. Kuulinhan minäkin kaikenlaisia juoruja, kun en kuulemattakaan olla voi. Minä en semmosille juoruille korvaani lotkauta. Rouva Läpivalo änkeää nyt aivan Herkon kylkeen kiinni, haisee sipulille ja hielle, sanoo: – Mutta niin kertovat kylällä, että lapsiaan hakkasivat ja huumeita syöttivät niille. Ja orgioita viettivät kun lapset nukkuivat. Ruoskia niillä siellä oli useitakin ollut. Olen minä kuullut ja monelta taholta. Ei ole meidän ukko sentään koskaan lapsia lyönyt. Mutta se onkin lapsista pitävä ja eläinrakas. Mies paikallaan, niinhän Herkko. Nyt on Herkko vähällä tukehtua. Hän yskii ja köhii, on tummanpunainen kasvoiltaan. Vai sinuttelee tuo ämmä häntä jo. Hän kääntyy kiukkuisena rouva Läpivalon puoleen, heristää sormea tämän nenän alla, sanoo: – Ei kai siellä kukaan ole lapsia lyönyt tai huumeita käyttänyt. Ei mitään semmoista ole todistettu. Ei pitäisi levittää tuommoisia perättömiä juoruja. Häpeäisitte, rouva Läpivalo. Kunnian loukkauksestahan teitä voisi syyttää.

Rouva Läpivalo toljottaa Herkkoa suu aposellaan, koettaa perääntyä, mutta Herkon kiukkuinen ääni pysäyttää hänet. – Teidän miehennekö se oli joka tuolla maantiellä hoiperteli ja oksenteli. Olette te vaan kummaa väkeä. Ainako te olette juovuksissa siellä? Rouva Läpivalo kulkee kumaraisena ulko-ovelle, vilkaisee vain kerran taakseen, livahtaa ulos. Pankkineiti virnistää. Yksi hankala, juoruileva asiakas vähemmän riesana hänellä. – Juoko se tuo rouvakin vai paljon viinaa, kysyy viereisellä kassalla asioiva pieni ukko. – Sen mies on mulle viiskymppiä velkaa. – Ikinä et tule saamaan takaisin, sanoo Herkko varmana asiasta. – Ei sen Paavon puheisin ole luottamista. Joutaisivat muuttamaan muualle nuo Läpivalot. Pieni ukko poistuu pankista myös, lataa jo matkalla piippuaan, sytyttää sen heti ulko-ovella. – Kovasti käyttävät viinaa ne Läpivalot, Herkko kertoo pankkineideille. – Lapset siitä varmasti kärsivät, kovasti kärsivät. Rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa kulkevat. Ja niiden kissa, voi hyvä ihme mitenkä laiha. Saaneekohan se ruokaa lainkaan. Pitäisi eläinsuojeluviranomaisille siitä jonkun ilmoittaa. Herkko askeltaa pankista kirkkaaseen päivänvaloon. Aurinko häikäisee silmiä. Tuuli puhaltaa pölyä päin kasvoja. Pieni ukko seisoo muutaman metrin päässä, tiiraa häntä kulmien alta, virnuilee, tupruttaa piippua. Herkon hyvä mieli on tiessään, kuin pois pyyhkäisty. Häntä sapettaa, eikä hän tiedä mikä kiukuttaa. Hän astelee kohti pubia.

Astronomin uni

1.

Superraketti kiitää hurjaa vauhtia halki avaruuden. Erinäköisiä, -kokoisia ja -värisiä planeettoja vilahtaa sivuikkunoiden ohi, jäävät pian taakse. Taivaankappaleet kylpevät sinihohtoisessa valossa. Maapallo näkyy hetken taustapeilistä, pienenee, pienenee. Kuu on on enää vain pikkuinen piste. Mars, jupiter, venus, kaikki jäävät taakse. Tullaan jo toiseen aurinkokuntaan ja superraketin vauhti kiihtyy. Turbiini ujeltaa, panee parastaan. Planeetat näkyvät ikkunoista enää utuisina viivoina. Tellus on kadonnut taustapeilistä tykkänään. Mustat aukot eivät raketin vauhtia hidasta, eivät hetkauta sitä. Yhä vaan kiihtyy raketin vauhti. Linnunrata loppuu. Nyt pyyhälletään galaksista toiseen aivan ällistyttävällä vauhdilla. Planeettoja kiitää vastaan nopeammin kuin silmä saattaa havaita, käsittää. Tähtimeri vaikuttaa loputtomalta, taivaankappaleiden määrä lukemattomalta. Raketin ohjaimissa astronomi Sergei Sastui katselee tuota kaikkea huuli pyöreänä. Mutta nyt avaruus aivan yllättäen loppuu. Edessä on seinä, vaalea seinä, ei rakoa ei reikää näkyvissä. Superraketti jarruttaa rajusti. Astronomi paiskautuu päin kojelautaa, valahtaa lattialle, mutta kompuroi sieltä nopeasti ylös. Vaalea seinä avaruuden äärilaidalla lähenee uhkaavan nopeasti. Raketin jarrut eivät kai ole kyllin tehokkaat, arvelee astronomi vielä, ristii sormensa rukoukseen. Tämäkö on nyt kaiken loppu, hän miettii. Hänen loppunsa sekä avaruuden loppu. Mutta kuin tyhjästä ilmestyy raketinkärkeen pora ja matka jatkuu miltei entistä vauhtia. Pora tunkee sisälle vaaleaan massaan yhtä helposti kuin sompaton sauva lumeen. Astronomi tiiraa ikkunoista ulos, ei näe mitään. Ei silti ole aivan pimeääkään.

Äkisti tuo vaalea massa loppuu ja raketti putkahtaa toiseen avaruuteen. Vauhti kiihtyy oitis, galaksi toisensa jälkeen jää taakse. Kuljetaan tuhatta ja sataa avaruuden poikki. Ei näe astronomi siellä tellusta, ei tarkasti ennätä katsoakaan. Törmätään jälleen seinään. Hurjasti möyrästää poranterä raketin nokassa. Lastut ja roiskeet sinkoilevat taivaan tuuliin. Julmettu meuru kuuluu halki avaruuden. Tullaan jälleen valoon. Astronomi siristää silmiään, ei silti hetkeen näe mitään. Hän kurkkaa sivuikkunasta. Nyt hän näkee maitopurkkeja, jugurttirasioita, on myös voita, makkaraa, tomaattejakin ja kurkkua. Astronomi on aivan äimänä, painaa jarrupolkimen pohjaan. Raketti seisahtuu nyt niille sijoilleen. Hän vilkaisee taustapeiliin, näkee siitä jättikokoisen juustokimpaleen. Se on emmentaalia, sinileimaa, hänen mielijuustoaan. Mutta tuo juusto pienenee nopeasti, on kohta vain vajaan puolen kilon nokare. Hän irrottaa jalkansa jarrupolkimelta. Hyvin hiljaa lähtee raketti liikkeelle, se kuin etsisi jotain. Nyt se löytää pienen raon, pujahtaa siitä avarampiin tiloihin. He ovat nyt keittiössä, huomaa astronomi heti, tulleet sinne jääkaapista. Kai on jääkaapin oventiivisteessä pieni rako. Superraketti kaasuttaa nyt vähän lisää korkeutta, lentää sitten loivasti kaartaen avoimesta ovasta olohuoneeseen. Se kiertää tuossa huoneen muutamankin kierroksen, antaa astronomin ihailla omaa asumustaan, katsella sitä kärpäsen näkövinkkelistä. Parkettilattia kiiltää puhtautta. Sohvakalusto on miltei uutukainen. Väriteevee, videot ja stereot omassa nurkassaan. Kirjahylly täynnä tietokirjoja, nahkaselkäisiä opuksia. Seinilla tauluja, ryijyjä. Runsaasti huonekasveja ikkunoilla, akvaario. Äkisti superraketti livahtaa makuuhuoneeseen, laskeutuu vuoteelle ennen kuin astronomi ennättää tarttua ohjaimiin. Hän olisi mieluusti vielä lennellyt kierroksen, parikin. Raketin ovi avautuu itsekseen ja astronomi hyppää vuoteelle vaimonsa viereen. Akkapa ei tuosta herää, kuorsaa vähän, tuhisee nenäänsä. Raketti nousee ilmaan ilman astronomia, lentää tuijaillen pois. Astronomi herää, hätkähtää. Onko jo aamu vai? Ikkunaverhojen raoista pilkistää päivänvaloa makuuhuoneeseen. Hän tuntee olonsa vielä uniseksi, tuhruiseksi. Kelloradio ei vielä ääntele mitään, eikä hän jaksa kääntää päätään katsoakseen aikaa.

Hän sulkee silmänsä, odottaa hetken, mutta ei saakaan enää unenpäästä kiinni. Hän nousee ylös, laahustaa pyjama yllään keittiöön. Hän painaa kahvinkeittimen nappia ja keitin ryhtyy heti suodattamaan kahvia. On vaimo siihen illalla mitannut veden ja kahvinporot valmiiksi. Astronomi istuu ikkunan ääreen odottamaan. Siinä hänestä on mukava istua, katsella auringon nousua, töihinsä kiirehtiviä ihmisiä ja pikkulintuja. Nyt tahtoo väsymys pilata tuon ilon. Hän kuorii ja syö yhden appelsiinin. Hän arvelee että tuo sitruspuun hedelmä piristäisi häntä, mutta niin ei tapahdu. Olo on yhä nuhjuinen ja raukea. Hän ottaa leipälaatikosta pari siivua leipää pöydälle. Mieli tekisi vaaleaa leipää, mutta terveellisyys voittaa mielihalun ja hän tyytyy ruisleipään. Jääkaapista hän noutaa voita, makkaraa sekä juustoa. Voiveitsen hän löytää astiakaapista, mutta ei löydä mistään juustohöylää. Kahvinkeitin korisee jo. Hän kuuntelee hetken sen ääntelyä, sammuttaa sitten vekottimen. Hän nakkaa käytetyn suodatinpussin roskiin, kiikuttaa sitten pannun pöydälle. Vielä hän noutaa sokeriastian, sekä kermakannun jääkaapista, mukin ja lusikan astiakaapista. Hetken hän killittää pöytää pää kallellaan, varmistuu että kaikki tarpeellinen on pöydällä käden ulottuvilla. – Mis hemmetissä se juustohöylä mahtaa olla, hän mutisee harmistuneena. Hän voitelee itselleen leivän, lisää päälle pari siivua makkaraa, on kai gouteria. Kahvin joukkoon hän lisää kolme palaa sokeria sekä tilkan kermaa. Auringonsäteet osuvat juustoon ja se hikoilee. Astronomi katsoo sitä kiinnostuneena, muistaa nyt näkemänsä unen. Hän ottaa juuston käteensä, tutkii sitä huolellisesti, pudistaa sitten harmistuneena päätään. Ei näy reikää mistä superraketti olisi voinut j ääkaappiin putkahtaa. Hän asettaa juuston takaisin asetille, hämmästelee miksei tuossa asetissa ole kupukkaa. – Ja missä hitossa se juustohöylä on, hän marisee ääneen. Kahvikaan ei nyt astronomia piristä, vaikka hän juo kolme täyttä mukillista joista viimeisen mustana. Hän laahustaa jo kylpyhuoneeseen. Partaa hän ei nyt

vielä vaivaudu ajamaan, mutta huuhtelee kasvonsa viileällä vedellä. Hetken hän tutkii märkiä kasvojaan peilistä. Hän muistuttaa hieman apinaa, simpanssia lähinnä, ja se harmittaa häntä. Kasvojen kurtut ja rypyt ovat aivan yhtäläiset kuin apinoilla, vasitenkin simpansseilla. Hiuksissa hänellä on hieman harmaata, ovat hieman otsalta jo harvenneetkin, mutta kaljua hänestä ei tulisi koskaan. Niin eräs lääkäriystävä hänelle monastikin oli vakuuttanut. Silmät ovat siniset ja huolimatta paljosta lukemisesta hän näkee vielä verrattain hyvin. Lukulaseja hän toki toisinaan käyttää, milloin joutuu hyvin pientä tekstiä lukemaan. Ruumiltaan hän on pitkä ja hoikka, ehkä vähän velton oloinen. Omasta mielestään hän on ikäisekseen varsin mukiinmenevän näköinen, miltei komea. Niin, paitsi että muistuttaa apinaa, eritoten simpanssia. Hän kuivaa kasvonsa pyyhkeeseen. Vaimo näkyy hääräävän jotain keittiössä. Hän hiipii tämän taakse ja läimäyttää tätä kämmenellä takamukseen. Vaimo vilkaisee häntä olkansa yli, ei vaikuta yllättyneeltä. – Mene pukemaan päällesi, sanoo vaimo. – Keitin jo kahvin valmiiksi, sanoo astronomi. – Johan sinä olet tuon juonutkin, vaimo sanoo. – Enpä tullut aatelleeksikaan, astronomi sanoo, istuu pöydän ääreen. – Väsyttää vielä niin vietävästi. Mutta äkkiähän tuota lisää keittää. Tulikohan illalla syötyä liian paljon unilääkkeitä. En meinaa nyt herätä millään. Niin tukkoinen on olo, kuin puoliksi vielä unessa olisin. – Otat pari vitamiinipilleriä, neuvoo vaimo. – Niitä on yöpöydällä. Kyllä sinä siitä piristyt. – Joo, astronomi huokaa, innostuu sitten. – Mutta kuulehan, minä kun semmosta unta näin viime yönä, että semmosella superraketilla ajelin… – Ja höpö höpö. Mene pukemaan päällesi. – Joo menenhän minä. Astronomi laahustaa makuuhuoneeseen, löytää tuolilta vaatteensa. Hän jättää

pyjaman vuoteelle, kiirehtii alastomana kylpyhuoeeseen, käy suihkussa, tekee pikapesun. Hän kuivaa itsensä, pukeutuu kylpytakkiin, palaa makuuhuoneeseen. Yöpöydällä on purkki viitamiinipillereitä ja hän nielaisee niitä pari. Olo ei muutu miksikään. Hän menee uudelleen kylpyhuoneeseen, tutkii lääkekaapin sisältöä, löytää sieltä piristäviä tabletteja. Hän maistaa yhden sellaisen. Olo paranee ehkä hieman, mutta toivotunlaista vaikutusta ei lääkkeellä ole. Otsaluun taakse tuntuu nyt kerääntyvän usvaa. Hän kiirehtii keittiöön vaimolta neuvoa kysymään, mutta tämä on jo lähdössä. – Minnekä sinä nyt jo, tiedustaa astronomi. – Pitää töihin joutua, vastaa vaimo. – Juon aamukahvin siellä tyttöjen kanssa. Ja sinä, aja tuo leukasi sileäksi ennen kuin menet minnekään. – Joo, ajan ajan. Pidän kuule päivällä puheen ylioppilastalolla. Tulee tärkeitä vieraita kai sinne kuuntelemaan. En nyt muista keitä. Mutta kerroinko minä jo, että semmosen unen näin… – Kerroit kerroit, vaimo huikkaa, on jo menossa. – Minun on jo joudttava. Hei vaan. – No hei hei. Vaimo menee jo kiireisenä. Pannussa on tilkka kahvia vielä ja astronomi kaataa sen mukiinsa. Kylmäähän se jo on. Vaimo on siivonnut pöydältä kaiken muun kaappeihin. Hän juo kahvitilkan, vie mukin sekä kahvikannun tiskipöydälle, istuu sitten ikkunan ääreen tiiraamaan. Vain muutamia ihmisiä kulkee kadulla, muutama auto. Vähän kaulaa kurottamalla hän näkee pieneen puistoon. Sinne kerääntyy jo epämääräistä väkeä, odottelevat kalja-ja viinakauppojen aukeamista. Vähän kauempana seisoskelee pari koirantaluttajaa lemmikkeineen. Astronomi tuhahtaa. Pieniä koiria, pieniä ihmisiä pienessä puistossa, vähäpätöistä väkeä. Astronomi nojautuu tuolin selkänojaa vasten, ottaa rennon asennon, valuu tuolilla vähän alaspäin, sulkee silmät. Huolia ei hänellä enää juuri ole. Lapset ovat jo miltei aikuisia, tulevat toimeen omillaan. Hän itse voisi pian jäädä

eläkkeelle. Pankkitilillä on jo verran löysää rahaa. Pian hän voisi vaan olla ja makoilla ja vaikka vihellellä. Hän antaisi toisten häärätä, katselisi itse päältä, kuuntelisi. Hän muistelee nyt puhetta minkä päivällä pitäisi ja jonka jo muutamaa päivää aikaisemmin laati. Hän huomaa osaavansa puheen ulkoa. On hänellä silti lunttilappu kaiken varalta. Hän hieman halveksii esitelmän pitäjiä, jotka lukevat tekstin suoraan paperista, eivät vaivaudu opettelemaan ulkoa lyhyttäkään puhetta. Hän kuorii vielä yhden appelsiinin, mutta ei hänen sitten teekään mieli syödä sitä ja hän jättää hedelmän pöydälle kuivumaan. Hän menee kylpyhuoneeseen, ajaa parransängen sähkökoneella. Hän tutkii taas lääkekaappia, ottaa yhden piristävän pillerin ja nielaisee sen. Rauhoittavia pillereitä hän ottaa kaksi mukaan, käärii ne paperinpalaan. Hän söisi ne vasta hieman ennen esitelmänsä alkua, jos tuntisi niitä tarvitsevansa. Hän pukeutuu kiireesti makuuhuoneessa, sukii hiuksensa, löytää kenkänsä tuulikaapista. Kello kahdeksan viisikymmentäneljä astronomi Sergei Sastui poistuu asunnostaan, muistaa sulkea oven perässään.

2.

Astronomi tallustaa tuon reilun kilometrin matkan, saapuu ylioppilastalolle puolisen tuntia lähtönsä jälkeen. Hän ei mene sisälle taloon. Tilaisuus alkaisi vasta puolen päivän tietämissä. Esitelmän hän pitäisi vasta likempänä iltapäivää, ehkä noin kello kahden aikoihin. Hän tahtoo nyt vain varmistua siitä, että tuo talo on tallella ja entisellä paikallaan. Kaikenlaista kun saattaa aina sattua, tulipaloja, maanjäristyksiä, terroristien pommi-iskuja. Ylioppilastalo on tallella ja vaikuttaa ehjältä. Astronomi tiiraa sitä hetken, jatkaa matkaa. Hän askeltaa vielä parin korttelin verran, ihailee hetken pientä puistoa. Puissa ja pensaissa on jo lehti puhjennut. Nurmikko on vihreänä. Kävely on hieman piristänyt astronomia, mutta hänelle tulee kuuma. Hikipisaroita tunkee otsalle. Aurinko sihtaa häntä armottomana pilvenraosta. Hän havaitsee nyt ravintolan aivan likellä, astelee ovea kohti. Ravintolassa on viileää. Hän menee tiskille, tilaa viskipaukun, mutta ei saa sitä. – Ei ennen kahtatoista saa teräviä, pahoittelee nuori, miespuolinen kyyppari. – Alholilaki on meillä sellainen. Ei ennen puoltapäivää saa muuta kuin olutta. – Onko vai sellainen laki, ihmettelee astronomi silmät pyöreinä. – On on, on se, vakuuttaa kyyppari totisena. – Semmoista Se meillä täällä. Ehkä se muuttuu sitten, kun tuohon euroon päästään. Mutta ei vielä tänään. Astronomi tilaa tuopillisen olutta, kiikuttaa juoman itse pöytään. Hän pyytää ja saa kyypparilta tuoreen sanomalehden, lukaisee ensin sarjakuvat, etsii sitten lehdestä tähtitieteellisiä uutisia, mutta ei löydä niitä yhtäkään. Muista uutisista hän ei nyt juuri piittaa. Siinä lehteä selatessa tuoppi kuitenkin vajenee tyhjäksi kuin huomaamatta. Hän viittilöi kyypparin paikalle.

– Jos vielä toisenkin tuopillisen joisin, hän sanoo ja jatkaa kun kyyppari tulee takaisin täyden tuopin kanssa. – On ne vaan nuo unetkin merkillisiä. Minä kuule kun viime yönä näin semmoista unta, että semmosella raketilla… – Juu juu, anteeksi, sanoo kyyppari. – Tuli toinen asiakas. Kyyppari sieppaa astronomin ojentaman rahan, kiirehtii tiskin taakse. Uusi asiakas tilaa hänkin tuopin olutta, vilkuilee levottomana ympärilleen, astelee sitten kohti astronomia, juo jo kävellessään tuopista pieniä kulauksia. Mies istuu penkille astronomin vierelle. Astoronomi nyökkää miehelle, vaikka ei ole kuunaan tuota miestä tavannut. Mies nyökkää takaisin, nostaa sitten kahdella kädellä tuopin huulille ja juo olutta. Tuo pieni mies vapisee ja hikoilee, lievät puistatukset ravistavat laihaa ruumista toisinaan enemmänkin. Jonkun kerran mies säpsähtää aivan syyttä suotta. Astronomi katsoo huvittuneena miehen juomista. – Mukava ilma ulkona, hän sanoo kun mies saa nyt tuopin asettumaan pöydälle. – On kai siellä kesäinen keli joo, mörisee vapiseva mies, köhii. – Kesää se tekee, myöntäää astronomi. Mies juo taas olutta. Vapina ei tunnu asettuvan, vaikka tuoppi on jo miltei tyhjä. Mies on kauan vaiti, aivan muissa maailmoissa, havahtuu äkisti, sanoo: – Joo, joo, kesähän se kai jo on. – Mutta mukavia ne ovat nuo unetkin, sanoo astronomi iloisesti. – Minä kuule kun viime yönä… – Vai mukavia, havahtuu vapiseva. – Ja kaikkea muuta. Hirvittäviä painajaisia näin koko yön. Ei olisi pitänyt mennä nukkumaan ollenkaan. Voi hittojen hitto mitä juttuja näinkin. Tuskanhiki virtasi illasta aamuun. Lakanakin ihan hiestä märkänä ja tyyny. Eikä tuo olo tahdo vieläkään helpottaa. Puistattaa kun vaan ajattelenkin niitä painajaisia. Ihan ku näkis valveillakin unia. Koko yö painajaisia. Kolmipäisiä lehmiäkin minä näin. Ne oli jossain pellolla. Kyllä siinä olisi kuule Hitchcockin kalvennut. – On kai se kyllä niinkin, sanoo astronomi, ei enää jatka jutustelua.

Hän tilaa kolmannen oluen. Vapiseva tilaa toisen tuopin ja samantien kolmannen. Kellonviisarit kulkevat hitaasti kohti keskipäivän numeroita, saavuttavat tuon rajan lopulta. Astronomi tilaa viskipaukun ja saa sen myös. – Alkoi tuo olut niin ramaseen, hän perustelee tilaustaan ensin kyypparille, sitten myös vapisevalle miehelle, joka tosin ei enää vapise, on muutoinkin paljon terhakkaamman oloinen kuin tullessa. Viski piristää astronomia hieman, mutta yhä hän haukottelee kun poistuu ravintolasta. Nyt tuntuu ulkona viileältä. Aurinko on pilvien kätköissä. Astronomi arvelee, että vaimo on kai käynyt kotona ja laittanut juuston jääkaappiin. Hän vähän hymyilee tuolle ajatukselleen, muistaa sitten, että vaimohan siivosi pöydältä eineet kaappeihin jo aamulla. Hän saapuu ylioppilastalolle hyvissä a, myöhästyy vain noin varttitunnin. Hänet otetaan siellä hyvin vastaan, muutamat virkaveljet tulevat tervehtimään kädestä pitäen. Hän seurustelee heidän kanssaan tovin, livahtaa tilaisuuden koittaessa vessaan. Hän nielaisee toisen rauhoittavista pillereistä, juo muovimukista vettä päälle. Olo tuntuu aika oudolta, huimaakin vähän. Vatsanpohjaa kouraisee ilkeä kipu. Mahahaavako tässä riesaksi vielä, hän tuumii. Vai ripuliako tuo tekee. Hän palaa nyt kuitenkin toisten joukkoon aulaan, hakee katseella väkijoukosta tuttuja kasvoja. Siellä vähän sivummalla, muista erillään nojaa seinään eräs virkaveli, toveri jo opiskeluajoista lähtien. Vilhelmi Nuutanen on tuon miehen nimi. Astronomi kulkee tämän luo, nykäisee tätä hihasta, tervehtii ja supattaa sitten tämän korvaan: – Ei sulla kuule sattuisi olemaan mukana mitään lääkettä vatsavaivoihin. Kourii niin ilkeästi. – On mulla kyllä jotain, sanoo Vilhelmi Nuutanen, kaivaa taskujaan ja löytääkin pian lääkepurkin. – Nämä kyllä ovat liikahappoisuuteen. Eivät ne ehkä kaikkiin vaivoihin tehoa. – Jos ihan varmuuden vuoksi pari nappaisin, sanoo astronomi. – Mennään vaikka tonne vessaan. Eivät toiset näe.

Astronomi vetää Nuutasen käsivarresta vessaan, ottaa pilleripurkin tältä, avaa sen, ravistaa pari tablettia kämmelleen ja nielaisee ne. – Ei sun ehkä pitäisi… mutisee Nuutanen. – Ne meni jo, sanoo astronomi, istuu pytylle, ei riisu housujaan. – Tehty mikä tehty. Josko se tosta alkaisi helpottaa. Nuutanen sukii hiuksiaan peilin edessä, kiristää solmiota, huiskii pölyhiukkasia takistaan. Astronomi laskee päänsä käsien varaan, yrittää palauttaa mieleen esitelmää. Ei hän nyt muista tuosta tavuakaan. Sen sijaan hän muistaa selvästi yöllä näkemänsä unen. Hän tunnustelee taskujaan. Muistilappu on tallella. Hän siirtää sen nyt housuntaskusta paidan rintataskuun. – Mutta kuulehan mitä nyt kerron, hän sanoo Nuutaselle, tavoittelee ääneensä hilpeyttä. – Minä kuule kun viime yönä näin semmoisen unen… – Ei tässä ole aikaa nyt unille, keskeyttää Nuutanen, ihailee vielä peilikuvaansa. – Siellä toiset kai jo oottelee. Nuutanen kääntyy nyt astronomin puoleen, katsoo tätä tarkasti, sanoo: – Olet kyllä melko kurjan näköinen. Sairasko olet? – Kurja on kyllä olo, myöntää astronomi. – Tiedä sitä sitten mistä mahtaa johtua. Tulikohan syötyä jotain sopimatonta. Ehkä se makkaraleipä teki sen. Olisi pitänyt löytää juustohöylä. Nuutanen ei tuosta mitään ymmärrä, saa kuitenkin jostain idean, sanoo: – Liekö sinusta enää miestä puhujapönttöön. Voisinhan minä esitelmöidä sinun sijastasi. – Älä luulekaan, sanoo astronomi. – Kyllä minä hoidan minkä olen luvannut. Vaikka voissa paistuisin. On minulla lunttilappukin tallella. Vaikka osaan minä esitelmöidä ilman papereitakin. Olen minä ennenkin puheita pitänyt. Nuutanen toljottaa taas peiliin, ei näe nyt peilikuvaansa, ei kuule astronomin

puhetta. Hän miettii ja suunnittelee, näkee valveunessa itsensä puhujapöntössä puhumassa suurelle yleisölle, kuulee jo myös aplodit. Hän kaivaa povitaskusta taskumatin, lykkää sen astronomin nenän alle. Pullo on miltei täynnä ruskeaa juomaa, viskiä. – Ainako sulla on tämä pullo mukana, sanoo astronomi, ottaa ojennetun pullon, avaa korkin. – Eikö me tästä samasta pullosta jo kouluaikoina napsittu siivuja. – Pullo on sama, sisältö vaan vaihtuu. Otahan siitä kunnon tujaus. Se kuule friskaa. – No voinhan minä pienen ryypyn. Astronomi siemaisee pullosta reilun suullisen, on tukehtua. Juoma polttaa nielua, oksettaa, vedet kihoaa silmiin. – Hyväähän tämä on, hän silti sanoo. – Kaadahan siitä itsellesi mukiin, sanoo Nuutanen hyväntekijän elkein. – Voit siitä omia aikojasi napsia näkäräisiä. Astronomi kaataa muovimukin miltei täyteen, ojentaa pullon takaisin Nuutaselle. Tämä kiertää korkin kiinni, työntää pullon povitaskuun, sanoo: – Minä kuule käyn tuolla salissa vilkaisemassa, että joko ovat siellä päässeet alkua pidemmälle. Minä tulen vaikka sanomaan sitten, jos ja kun sinua siellä rupeavat kaipailemaan. Nuutanen poistuu. Astronomi maistaa mukista hieman, lisää mukiin sitten vähän kylmää vettä. Nopeasti hän kyllästyy yksinoloon, ottaa mukin mukaan, lähtee etsimään juttuseuraa. Sali on jo miltei täynnä väkeä. Osa yleisöstä istuu jo paikoillaan, osa seisoo vielä rupattelemassa pienissä ryhmissä. Tuttuja kasvoja näkyy paljonkin, virkaveljiä, opettajia, poliitikkoja. Jokunen ministerikin on joukossa. Ei astronomi nyt jaksa muistaa noiden ihmisten nimiä, vaikka on useita heistä tavannut monastikin ja nähnyt poliitikkojen kuvia lehdessä, televisiossakin. Nuutanen istuu yksikseen seinustalla. Astronomi rymyää tämän viereen tyhjälle paikalle.

– Tervepä terve, hän sanoo. – En viittinyt siellä vessassa yksinäni murjottaa. Tulin vilaseen minäkin, että mitä täällä oikein tapahtuu. Nuutanen ei vaikuta lainkaan tyytyväiseltä, sihisee etusormi huulilla, sanoo: – Ovat jo juhlat alkaneet. Nyt siellä jo joku esitelmöi. Astronomi valuu penkillä parempaan asentoon, siemaisee mukista vähän viskiä, sulkee toisen silmänsä, tiiristää toisella. Puhujapöntössä joku nuori ja laiha tähtitieteen opiskelija rykii nyrkkiinsä. Kaulus on nuorukaisella kai liian pieni, tai kravatti liian tiukalla. Mies muistuttaa täyteen puhallettua ja narulla suljettua ilmapalloa. Astronomia alkaa naurattaa. Hän koettaa kuunnella hetken, ei tajua mistä tuo esitelmöi, unohtaa tämän pian. Hän kaivaa lunttilapun taskustaan, lukaisee siitä muutaman rivin, mutisee itsekseen. Sitten hän rypistää paperin, nakkaa rutun lattialle. Ei hän usko tarvitsevansa sitä enää. Unettavasti tunkee puhujan ääni tajuntaan. Astronomi haukottelee, sulkee silmistään myös toisen. Astronomi antaa nyt ajatuksiensa kulkea vapaasti. Hän muistelee lapsuuttaan, isää ja äitiä. Seuraavaksi tulevat jo opiskeluajat mieleen, ja armeija. Astronomi nukahtaa. Puhuja pöntössä vaihtuu pian toiseen, jutut eivät miksikään muutu. Astronomi ei puhujan vaihtumista huomaa. Hän hengittää raskaasti, kuorsaakin vähän. Toisinaan nuo apinankasvot kurtistuvat murheen ryppyihin, silottuvat taas hetikohta levolliseen hymyyn. Muutaman kerran hän hyrisee naurua unissaan. Nyt astronomi hätkähtää, herää. Joku tökkii häntä kyynärpäällä kylkiluihin. Hän raottaa silmiään, näkee Nuutasen. On aivan hiljaista. – Se on sinun vuorosi esitelmöidä nyt, sanoo Nuutanen. – Sinuna minä en kyllä menisi itseäni nolaamaan. Taidat jo kännissä olla. Voisinhan minä sinun puolestasi… Astronomi palaa hitaasti todellisuuteen. Ajatukset tulevat sumupilvestä. Nyt hän muistaa, että tuli esitelmää pitämään. Hän katsoo Nuutasta silmät sirrillään. – Kyllä minä tosiaan voin, sanoo Nuutanen.

– Älä toivokaan, sanoo astronomi. Hän nousee varovasti jaloilleen. Huimaa vähän. Hän juo viskimukin tyhjäksi, asettaa mukin huolellisesti penkille, kompuroi sitten puhujapönttöön. Hetken hän kaivaa taskuistaan lunttilappua, muistaa pian heittäneensä sen pois. Hän kohauttaa harteitaan, rykii vielä kurkkuaan selväksi, sanoo kuuluvalla ja selkeällä julistaj an äänellä: – Avaruus on juustossa, reikäjuustossa, emmentaalissa. Yksi reikä juustossa on yksi avaruus. Me olemme siinä juuston reiässä vain pienoinen osa, pölyhiukkastakin pienempi. Minä tuon kävin yhtenä yönä tutkimassa, raketilla ajelin pitkin ja poikin. Astronomi keskeyttää hetkeksi, katsoo kiinnostuneena minkälaisen vaikutuksen puheen alku on kuulijoihin tehnyt. Jotkut noista kuulijoista näyttävät täysin pöllähtäneiltä, muutamat ukot höröhtävät naurua, naiset tirskuvat. Monet vilkuilevat toisiaan. Nuori lehtimies saa alkuhämmennyksen jälkeen kynäänsä eloa. – Maapallo siis on juustossa, jatkaa astronomi, tyrkkää nyrkillä esille pyrkivät nauruntyrskähdyksen takaisin kurkkuun. – Avaruus on juuston reikä ja juusto maapallolla, jääkaapissani nyt, ellei vaimo ole popsinut sitä. Kuten jo tiedetäänkin, on maailmankaikkeudessa useita avaruuksia, kuten on juustossa reikiä. Muut reiät juustossa ovat muita avaruuksia. Siis maapallo on juustossa, juusto on maapallolla, joka on avaruudessa, joka on maailmankaikkeudessa, joka on juusto, joka on jääkaapissa… Astronomin on nyt pakko keskeyttää. Muutamia ihmisiä kiirehtii häntä kohti, ensinmäisenä Nuutanen. Näkyy huolestuneita kasvoja, mutta myös nauravia. Astronomi haluaisi nyt paeta, pinkaista tavoittamattomiin noilta turhantärkeiltä ihmisiltä. Hän tahtoisi nyt huutaa ja karjua mielettömästi, heilutella käsiään kuin lentoon pyrkivä kana siipiään. Hän haluaisi loikkia valtavilla harppauksilla noiden ihmisten yli, syöksyä vaikka ulos ikkunasta, hyppiä ulkona tasajalkaa yli katujen, yli linja-autojen ja rekkojen. Mutta häntä naurattaa niin, ettei hän saa jalkojaan liikkumaan lainkaan, ei saa ääntä kurkusta kuuluville. Vahvat kädet tarttuvat häntä käsivarsiin ja hänen varpaansa nousevat lattiasta irti. Hänet kannetaan takahuoneeseen. Hän tuntee pistoksen käsivarressa ja aivan kohta häntä alkaa äkisti unettaa. Vielä hän tihruaa toisella silmällä, tunnistaa

Nuutasen, yrittää sanoa tälle jotain, mutta samalla hetkellä Nuutanen muuttuu kolmipäiseksi lehmäksi. Astronomi nukahtaa taas.

3.

Astronomi herää illansuussa. Ei hän katso kellonaikaa, ei se tunnu nyt tärkeältä. Aivoissa on vielä usvaa, ajatukset harhailevat siellä toisiaan löytämättä. Hän tajuaa ensin että on auton kyydissä ja että vauhtikin on melko kova. Sitä hän ei tiedä minne on menossa ja missä päin maata on nyt. Hän toljottaa totisena autonkattoa, ei ole aivan varma siitäkään onko valveilla vai vielä unessa. Kolmipäinen lehmä koettaa tunkea autonkatosta sisälle. – Mene tiehesi siitä, hän sanoo, sulkee silmänsä ja nukahtaa uudelleen. Pienen hetken päästä hän herää taas, on nyt paljon virkeämpi, vilkuilee uteliaana ympärilleen. Auto kääntyy juuri päätieltä sivutielle, mutta aivan ei astronomi ennätä lukea tienviitasta tekstiä. Hän tutkii autoa sisältäpäin ja jollain tapaa tutulta tuo vaikuttaa. On letkuja, on sidetarpeita, tuoksukin aivan kuin sairaalassa. Etupenkillä istuu kuskin lisäksi toinen mies. Hän näkee heistä vain takaraivot, niskat ja pelkääjän paikalla istujasta toisen olkapään. Apumiehellä on yllään valkoinen takki. Ambulanssi, oivaltaa astronomi siinä samassa ja hän murahtaa tuon ääneen: – Ambulanssissa? Silloin auto jo ajaa suurehkon rakennuksen pihaan, kääntyy siinä jyrkästi, peruuttaa sitten ulko-oven eteen. Kuski ja apuri astuvat autosta ulos, paiskaavat ovet kiinni. Kuski sytyttää savukkeen, imee sitä kämmenen suojassa, selkä köyryssä kuin salaa joltakulta. Apuri avaa takaoven. Astronomi kömpii ulos, siristää silmiään. Ilta-aurinko paistaa suoraan silmiin. Apuri tarttuu nyt astronomia hartioista, kääntää tämän itseensä päin, katsoo silmiin, sanoo:

– No nythän te oottekin jo niin pirteä, niin pirteä. Antoivat teille jonkun piikin siellä. Kertoivat, että olitte ollut niin levoton niin levoton. Mutta silti miltei unessa. Olitte kuulemma höperöinyt ja hourinut, jostain unesta pälissyt. Mutta ei kannata olla millänsäkään. Olen minä nähnyt paljon kummempiakin tapauksia. Ihan seinähullujakin. Ja kunnossahan te nyt taidatte jo ollakin. Astronomi nyökkäilee, mutisee jotain, ei hän aivan hereillä tunne olevansa vieläkään. Kuski imee vielä savuketta auton vieressä, nakkaa nyt stumpin maahan, tallaa sen littanaksi, kävelee rakennuksen ulko-ovelle. Apuri jättää toisen käden astronomin harteille, työntää häntä kuskin perään, pitää vapaata kättä edessä aivan kuin työntäisi sillä sivuun näkymättömiä esteitä. Keski-ikäinen nainen tulee heitä ovelle vastaan, esittelee itsensä ylihoitajaksi, kättelee myös astronomia. – Tervetuloa tänne meidän joukkoon, hän sanoo. – Meillä onkin jo teidän henkilötietonne. Soittivat meille ihan äsken, sieltä ylioppilastalolta, joku Nuutanen. Käski pitää teistä hyvää huolta, tutkia oikein perusteellisesti. Jospa te nyt aluksi menisitte tuonne toisten joukkoon odottamaan, tutustumaan toisiin potilaihin. Katsotaan teille petipaikka sitten illemmalla. Ylihoitaja ohjaa astronomin avaraan huoneeseen. Oleskelutila, lukee tuon huoneen ovessa. Potilaita siellä on toistakymmentä, useimmat nyt biljardipöydän ääressä. Pari pelaa shakkia nurkassa, erillään toisista. Yksi toljottaa televisiota noin puolen metrin etäisyydeltä. Kaikilla heillä on samanlaiset, yöpukua muistuttavat asusteet. Muutama on aamutakin kietaissut pyjaman päälle. Jossain soi puhelin ja ylihoitaja kiirehtii vastaamaan. Astronomi kuikuilee hetken ovella, istuu lähimmälle tuolille. Siinä häntä vastapäätä istuu rokonarpinen mies, on katsellut biljardinpelaajia, kääntyy nyt katsomaan astronomia kiinnostuneena. Tämä vähän vaivautuu. – Kukas te olette, kysyy rokonarpinen. Astronomi kertoo nimensä ja tittelinsä. – No minä oon sitten vaikka Juri Gagarin, sanoo rokonarpinen. – Mitenkäs sinä tänne jouduit?

Astronomi haroo hiuksiaan, sanoo: – Kun en minä sitä oikein tiedä itsekään. Alko jotenkin kaikki niin tympäsemään. Avaruutta ja avaruutta, aina vaan avaruutta. Koko elämä vaan yhtä avaruutta. Se on tylsää. Mitä minä avaruudessa tekisin, vanha ukko. Jumalaako minä sieltä etsimään vai mitä pirua. Astronomi tapittaa lattiaa hieman hölmistyneenä. Rokonarpinen katsoo häntä myötätuntoisena, heittelee biljardipalloa kädestä toiseen. Pari potilasta katsoo astronomia seisaaltaan, vetävät nyt tuolit lähemmäksi, istuvat kuuntelemaan. – Avaruutta ja avaruutta ja avaruutta, nurisee astronomi vielä. – Mitä maailmassa ihmiset siellä tekevät, mitä etsivät? Ei siellä ole mitään, ei kultaa ei öljyä. Ei siellä voi elää. Mitä kukaan siellä tekee? Myös vanhahko apuhoitaja kiinnostuu kuuntelemaan. Rokonarpinen omaksuu haastattelijan roolin, pitää biljardipalloa kädessään kuin mikrofonia. – Mutta miksikäs ne sinut tänne toimittivat, hän tiedustaa. – Mistä kaikki alkoi? Astronomi on itsekin tuosta vain hämärästi tietoinen, koettaa nyt kuitenkin selittää: – Noo kuule kun minä semmosen unen näin, että semmosella superraketilla ajelin pitkin ja poikin avaruutta. Siellä kuule olikin jos jonkin näköisiä planeettoja. Kaiken värisiä palloja. Oli sinisiä niin kuin maapallokin, mutta oli myös punaisia ja keltaisia. Mutta sittenpä tuo avaruus äkisti loppui. Törmättiin päin seinää, raketti ja minä. – Älä helvetissä, ällistyy rokonarpinen. – Miten helkkarissa sä siitä sitten selvisit? Yhä lisää kuulijoita kerääntyy astronomin ympärille. Biljardipeli ei kiinnosta enää ketään. Shakkinappulat jäävät myös sijoilleen. – Noo joo, venyttää puhetta tyytyväinen astronomi. – Ei siinä kuule hätiä mitiä ollu. Siinä raketissa oli nokassa semmonen pora. Mentiin läpi seinän niin että pauke vaan kuulu ja lastut lenteli pitkin avaruutta. Kohtapa jo tultiin toiseen avaruuteen ja kaahattiin ylinopeutta senkin läpi, raketti ja minä. Ja taas kohta törmättiin seinään ja porattiin siitä läpi ja tultiin jääkaappiin. No minä heti

vilkuilemaan taustapeiliin ja näinkin siitä juuston. Siitä juustosta me kai tultiin, reikäsestä juustosta, ementaalista, raketti ja minä. – Vai semmosta, sanoo rokonarpinen. – No mitenkä siitä sitten… – No se raketti löysi pienen raon jääkaapin oventiivisteestä, änkesi keittiöön. Sitten me… Rokonarpinen keskeyttää astronomin, takeltaa innokkaana: – Mutta tuota… Anteeksi nyt että keskeytän, mutta tuota. Kehtaanko minä kysyäkään. Oliko tuota, paloiko siellä jääkaapissa valo silloinkin kun ovi oli kiinni? – Kyllä siellä kai valo paloi, astronomi muistelee ankarasti. – En ole tuosta kyllä aivan varma. Mutta kyllä vissiin kai siellä valo paloi. Melko varma olen. Miten minä muutoin olisin siellä mitään nähnyt. – Enkös minä tuon arvannutkin, riemuitsee rokonarpinen. – Minä semmoisia jääkaappeja joskus myinkin ja muitakin vempaimia. Väittivät ne muka asiantuntijat, että valo sammuu aina kun lykkää oven kiinni. Minä sitä epäilin jo silloin, koetin porata yhteen uuteen jääkaappiin reikiä mistä tirkistää, mutta heittivät minut työpaikasta pihalle ennen kuin läpi pääsin, antoivat lopputilin. Soittivat poliisit paikalle. Nehän ne minut tänne sitten toimittivat, eivät selityksistäni piitanneet. Ylihoitaja noutaa astronomin, näyttää tälle petipaikan, antaa vielä unilääkettä, sekä uudet vaatteet. Astronomi nielaisee pillerin, vaihtaa kuteet, ryömii peiton alle ja on pian taas umpiunessa. Hän näkee paljonkin unia, painaa ne visusti mieleensä ja kertoo seuraavana päivänä kuulijoilleen.

Salakaatajat

1.

Aurinko kiertyy pilvettömällä taivaalla yli lakipisteen. Sen valokiila osuu nyt likaisen ikkunan läpi suoraan Jaakopin oluttuoppiin. Tämä etsii pöydästä varjoisan kohdan, siirtää tuopin pois auringosta ettei tuo viileä juoma lämpenisi. Jaakoppi istuu baarissa yksinään, on vaipunut ajatuksiinsa, on hyvin synkissä mietteissä. Jotenkin hän aavistaa elämänsä pian päättyvän. Tuo on outo tunne, sillä ei hän itseään vanhaksi tai sairaaksi tunne. Ikää on vasta viisikymmentäkahdeksan vuotta ja omasta mielestään hän on hyväkuntoinen ikäisekseen. Ei hän tiettävästi myöskään sairastanut syöpää, ei aids vaivannut, ei edes flunssa. Itseasiassa kautta koko elämänsä olivat ajan tautivirukset karttaneet hänen pönäkkää, pontikalla höystettyä ruumistaan. Hän kostuttaa nyt suutaan oluella, ihmettelee mistä tuo synkkä aavistus on peräisin. Myös henki hänellä tuntuisi vielä olevan vahva ja vireä, miltei yhtä elinvoimainen kuin nuoruusvuosina. Makoisalta tuntuu yhä pontikkaryyppy suussa. Tanssahdella hän jaksaa kuin nuori poikanen. Vitsinkin voi vielä murjaista miltei asiasta kuin asiasta. Mieluusti hän hamuaa kämmenellä naisen tissiä taikka pakaraa. Naitattaa aina vaan, useinkin. Metsästys häntä viehättää enemmän kuin nuorena, kaikenlainen metsästys. Mutta jostain tuo synkkä aavistus taas tulee, vetää hänen kasvonsa ryppyihin. Miksi aurinkoinenkin päivä näyttää hänestä nykyisin niin hrmaalta, tuntuu turhalta, kuin haaskaukselta. Ja miksei öisin tahdo enää uni tulla silmään, miksi se karttaa häntä. Miksi kylällä kissat sähisevät hänelle, köyristävät selkiään hänet kohdatessaan, kääntävät peräreikänsä häntä kohden. Joskus hänen omat koiransakin katsovat häntä oudoksuen, ulvovat öisin. Metsässä korpit ja varikset kraakkuvat hänelle, lähtevät seuraamaan häntä, pelottavat riistan hänen tieltään. Ja miksi ukkometso oli koettanut hänet aamulla siiveniskuilla nujertaa, jouduttaa hänen loppuaan. Ei tuo kuolemanaavistus ollut tullut mieleen ykskaks yllättäen, niin että sille olisi

voinut jonkin syyn keksiä, alkuperän. Pikkuhiljaa se oli tunkenut aivoihin, jäänyt sinne pysyvästi ja paisui nyt kuin pullataikina, karkoitti päästä kaikki mukavat ajatukset. Ei hän toki nuoruutensa voimissa enää ole, hän myöntää nyt itselleen. Kyllä hän metsällä ollessa joutuu nykyisin huilaamaan paljon tiuhemmin kuin ennen. Ja juopotellessa häneltä tahtoi muisti kadota tykkänään. Hän saattoi aamuisin herätä mistä hyvänsä, kylästä tai metsästä, joskus veneestä, kerran omasta puuceestä. Sellaista ei hänelle nuorempana kuunaan tapahtunut, sikäli kun nyt sitäkään enää oikein muisti. Joskus krapulassa tutisutti niin rankasti, ettei kahvikuppia arvannut käteen ottaa, saatika pyssyn kanssa metsälle mennä. Usein silmissä hämärtyi oudosti, aivan kuin pilvet olisivat laskeutuneet taivaalta maanpinnalle. Ei meinannut nähdä kunnolla edes eteensä, saati pyssyllä riistaeläimeen osua. Toisinaan äityi pää särkemään, eritoten takaraivon kohdalta, eikä tuo särky hellittänyt aspiriiniä syömällä. Pontikkaryyppy toki helpotti hieman sitä vaivaa. Mutta eivät nuo Jaakopin mielestä olleet mitään kovin pahoja vaivoja, joskin kyllä kiusallisia. Haittaavat metsästystä, hieman myös kalastusta. Monasti hän oli aikonut ryhtyä pyydystämään riistaa loukuilla ja ansoilla, mutta ei tuo ajatus miellyttänyt häntä vieläkään. Tuntuivat nuo loukut ja ansat vippaskonsteilta, keinoilta joihin turvautuivat vain heikot miehet jotka eivät muutoin metsässä eläimille pärjänneet. Näitä miettii nyt Jaakoppi Salakaataja kylän ainoassa baarissa. Edessään hänellä on kaljatuoppi, josta hörppii tasaisin välia. Olutvaahtoa tarttuu viiksiin ja partaan, mutta hän ei pyyhkäise sitä pois. Nyt onkin tuoppi jo miltei tyhjä. Hän kumoaa suuhun tuon haalean tilkan, käy tiskillä täyttämässä tuopin, sijoittaa sitten ahterinsa varjossa sijaitsevaan tuoliin, vaipuu taas mietteisiin. Käsi on tiukasti kiinni tuopissa ja nostaa tuopin ikään kuin automaattisesti muutaman minuutin välein huulille, kuin ei olisi mitään muuta konsanaan tehnytkään. Hänen elämänsä on ollut huono, hän huomaa nyt. Hyvin paljon hän on ennättänyt pahaa tekemään. Helvettiin hän tästä päätyy, tajuaahan tuon itsekin. Ei hänellä enää olisi aikaa kaikkia syntejään sovittaa, ei tosin tahtoakaan. Jotain hyvää hän tahtoisi eläessään tehdä ja onkin jo jonkinlaista suunnitelmaa pakertanut. Hän aikoo myydä mökkinsä sekä tuon pienen metsäpalstan mökin ympäriltä. Paljoa hän ei tuosta rahaa saisi, ymmärtää hän sen. Mutta nuo vähän rahat hän lähettäisi vaimolleen ja tämän lapsille, sikäli mikäli tällä lapsia olisi.

Tosin hän, Jaakoppi, ei noiden lasten isä olisi, siitä hän on varma. Mutta tulisi edes yksi hyvä työ eläessään tehdyksi. Olisi mukavampi kiikkustuolissa ehtoopäiviä nuokkua. Nyt kuitenkin mieleen tupsahtaa ajatus, että jos hänet vanhainkotiin teljetään. Tuo ajatus hätkähdyttää häntä niin, että tuoppi on tipahtaa kädestä. Siitä läiskyykin vähän pöydälle. Hän tarttuu tuoppiin molemmilla käsillä, nostaa sen huulille ja juo. Ulko-ovi käy. Hän vilkaisee tulijaa ja hätkähtää heti toistamiseen. Nyt olutta purskahtaa suusta pöydälle. Hän tiiraa pelokkaasti kaljanlaskijaa, mutta tämä katsoo aivan toisaalle. Vaivihkaa Jaakoppi kuivaa pöydän paidanhihaan. Jaakoppi ei tuota tulijaa tunne, ei liene kuunaan tätä nähnytkään, vaikka on kylässä asunut läpi ikänsä. Hän killistää toista uteliaana. Tulija lampsii tiskille, ostaa tuopillisen olutta. Tuo mies on noin neljänkymmenen ikäinen, arvioi Jaakoppi. Yllään tällä on sarkapo, vaikka alkukesän päivä on lämmin, teepaidassa tarettava. Jaloissa on kuluneet farmarit sekä kumisaappaat. Puukko roikkuu tupessa vyöllä, on puukahvainen. Miehellä on risuparta, sekä pitkät hiukset. Karvoihin ja vaatteisiin on takertunut roskia, havunneulasia. Kai siellä mönkii myös epämääräinen joukko erinäköisiä ja -kokoisia pikkuötököitä. Niiden lukumäärää tai nimiä ei saata kukaan arvata. Mies tuoksuu vahvasti metsälle, savulle sekä myös kalalle, sen Jaakoppi aistii usean metrin päähän. Mies istuu nurkkapöytään, selkä seinään päin, juo olutta ja luo tuopin takaa Jaakoppiin luihun katseen. Tuosta katseesta Jaakoppi arvaa, että tuo mies ei metsällä kulje aivan luvallisilla asioilla. Salametsästäjä, arvailee Jaakoppi. Vaiko luvatta kalastaja. Pontikankeittäjä? Hän tiirottaa toista nyt äkäisenä, onhan tuo mies nyt ängennyt hänen reviirilleen. Mutta nopeasti Jaakoppi leppyy. Onhan hänen oma uransa jo illassa. Ehkä tuosta kilpailijasta voisi jotain hyötyäkin olla. Jaakopilla ei koskaan ole ollut ystäviä, ei hänellä ole ollut aikaa sellaisia hankkia. Oli hän nuorena kulkenut hirviporukoissa, ollut mukana peijaisissa, tansseissakin, mutta oli aina ajautunut syrjään, jäänyt sivustakatsojaksi. Hän oli useinkin miettinyt mistä tuo mahtoi johtua, mutta tajunnut sen vasta aivan viime talvena. Oli aivan kuin hänen korvansa olisivat ykskaks auenneet. Hänellä näet

oli naurussa aivan erikoisen ilkeä, pirullinen sointi. Nauroipa hän miten hyväntahtoisesti tahansa, niin tuntui aivan kuin tuhannet pikkupirut olisivat tulikuumilla atraimilla kärventäneet kuulijan korvia, viiltäneet haavoja rumpukalvoihin. Häntä nyt hieman harmittaa kun ei tajunnut tuota nuorena. Olisihan hän monastikin voinut olla nauramatta vitseille, tyrskiä naurun kämmeneensä tai hukuttaa sen pon sisään. Nyt iäkkäänä hän ei tuosta enää piittaa, ei aio nauruaan tukahduttaa vastaisuudessakaan. Jaakoppi juo nyt nopeasti tuopin tyhjäksi, askeltaa veltosti tiskille. – Täyteen, hän sanoo kaljanlaskijalle, valikoi tasarahaa kolikoistaan. Kaljanlaskija täyttää tuopin, ottaa kolikot, lykkää ne laskematta kassakoneeseen. Jaakoppi kantaa tuopin äskeisen tulijan pöydän vierelle, osoittaa tyhjää tuolia, sanoo: – aako sitä tähän istahtaa. Vieras nyökkää. Jaakoppi istuu, killittää vierasta pienillä siansilmillään ja vieras vaivautuu, koettaa katsella toisaalle. Jaakoppi näkee karvojen takaa ahavoituneen ihon, ulkoilmaihmisen terveen punakkuuden. Hän panee merkille pälyilevät silmät. Hän näkee likaisen paidankauluksen. Kalansuomuja on takertunut miehen vaatteisiin ja ranteisiin. Jaakoppi koettaa keksiä yhteistä puheenaihetta, katsoo ikkunasta ulos järvelle, sanoo: – Sitä tosta lätäköstä kai paljonkin kuhaa nousee. Kertoivat jotkut ukot. Että muuta tarvi kun vaan verkolla vetää rannalle ja lapioi kottikärryihin, taikka traktorinlavalle. Niin kertovat. En minä muuten tiedä. Vieras tihrustaa Jaakoppia silmät sirrillään, on varovaisen oloinen, jännittynyt, sanoo: – Sitä ei kai nyt saisi kuhaa pyytää. Niin minä kuulin.

Nuo jotkut kalastuskunnan miehet kertoivat. – Etteikö muka kuhaa saisi pyytää, hämmästelee Jaakoppi. – No jopas nyt jotakin. Vai ei muka kuhaa saisi pyytää. Vieras tihrustaa Jaakoppia, ei sano mitään, käy mietteliääksi. – Näkyi siellä muutama sorsakin räpiköimässä, jatkaa Jaakoppi. – Olen niille vähän leivänkannikoita heitellyt. Helposti siitä paistin possauttaa. – Ei taida olla nyt sorsastusaika, sanoo vieras. – Etteikö se olekaan vielä sorsastusaika, Jaakoppi on muka ällistynyt. – Vai ei vielä aika ampua sorsia. No jopas nyt jotakin. Vai ei se aika olekaan vielä. Vieras hymyilee jo vapautuneesti, sanoo päätään pudistellen: – Ei taida olla vielä sorsastusaika. Tai kellä on aika, kellä ei ole. – Jospa sitä vaikka yhen koiraslinnun kuitenkin voisi tussauttaa, aprikoi Jaakoppi ääneen. – Tekeväthän ne naaraslinnut pian uusia. Riittäähän niistä sorsastajillekin. Vieras tyrskii naurua ääneen, koettaa selittää naurun lomassa: – Ehkäpä sitä yhen koiraslinnun voisikin tussauttaa. Kuka voi tussauttaa, kuka ei voi. He toljottavat hetken toisiaan silmiin, ymmärtävät toisiaan, luottavat toisiinsa, tuntevat toisensa paremmin kuin mitä soisivat muiden heitä tuntevan. Mutta Jaakoppi vakavoituu, sanoo: – Juopa se tuoppisi tyhjäksi, niin minä käyn hakemassa meille uudet oluset. – Vai uudet oluset tussautat, kihertää vieras. Jaakoppi ei hänkään pysy vakavana, vaikka toki yrittää. Hän purskahtaa nyt pirunnauruun. Vieraan kasvoilla hymy jähmettyy kauhistuneeksi irvistykseksi, silmät pullistuvat päässä. Tiskin takana

kaljanlaskija säpsähtää, ottaa pari hätäistä askelta taaksepäin, vilkuilee pelokkaana ympärilleen, vaikka hän toki on kuullut tuon naurun useasti ennenkin ja tietää sen vaarattomaksi hänelle. Keittiöstä kuuluu kolinaa. Joltakulta kattilat ja kulhot tippuvat käsistä. Ulkona noin kymmenen ikäinen pikkupoika ajaa polkupyörällä ojaan, on hetken täysin pöllähtänyt, ei ymmärrä edes ryhtyä parkumaan. Jaakoppi käy täyttämässä molempien tuopit. Tuona aikana vieras toipuu järkytyksesta, esittelee itsensä Jaakopille. – Eerikki Vasikanpää, hän sanoo nimekseen. – Mutta sano Erkiksi vaan, tai vaikka Ekiksi. – Jaakoppi Salakaataja, sanoo Jaakoppi Salakaataja. – Mutta sano Jaakoppi Salakaatajaksi vaan, tai vaikka Jaakoppi Salakaatajaksi. Eerikki hymyilee jo taas. He juovat tuon jälkeen vielä yhdet oluset, jotka Eerikki nyt vuorostaan tarjoaa. Ja koko tuon ajan Jaakoppi tiiraa Eerikkiä vähän kummissaan, puntaroiden toista. Hän aavistaa että Eerikki jotenkin liittyy hänen elänsä ehtoopäiviin, mutta mutta miten, sitä hän ei käsitä lainkaan. Nyt tekee Jaakoppi jo lähtöä, juo tuopin tyhjäksi, röyhtäisee äänekkäästi, nousee seisomaan, miettii vielä pienen tovin, sanoo: – Mutta tuota, poikkeapa kylään jonain päivänä. Mulla on mökki tossa ton järven toisella puolella. Kyllä sinne aika helposti löytää. On sinne poliisikin polun löytänyt. Eikä sillä rannalla muita mökkejä olekaan. Siinä ihan rannassa on sauna, pieni, harmaa. Parimetrinen laituri. Mun vene on siinä yleensä kylessä kiinni. Puuvene. Jos siihen saunallekin löydät, niin rupeaa jo sillon vahtikoira räksyttämään. Hyvä kuulo sillä on, tai mikä vainu lie. Ei se yleensä pure. Jollain kepillä huitase sitä, jos se oikein äksyksi rupee. Siitä Saunalta menee fpolku mökille. Ei siinä muita polkuja olekaan. Eerikki nyökkäilee ehtimiseen. Jaakoppi vilkaisee kaljanlaskijaa, madaltaa ääntään, sanoo: – Olen siellä vähän pontikkaa tiputellut. Ihan omiksi tarpeikseni vaan. Otettaisiin joku päivä oikein kunnon ryypyt, perskänni. Ei lopu multa viinat ihan heti.

Istuttais iltaa ja rupateltaisiin. Voitaishan sitä saunakin lämmittää. Saunottaisiin ja ryypättäisiin. Eerikki lupaa poiketa kylään, heti jahka muilta kiireiltään ennättää. Hän sanoo: – On tässä vähän nyt kaikkea muuta, semmosta ja tommosta, selvittämättömiä asioita. Mutta heti tässä joku päivä, poikkean minä, ihan mieluusti. Jaakoppi lähtee. Hän askeltaa kipakasti kylän poikki, ei seisahdu tervehtimään vastaantulijoita. Hän löytää veneensä rannalta, veteen kaatuneen koivun vierestä, kaislikon kätköstä. Hän lykkää paatin vesille, soutaa sitten aironhankaimet kitisten aavalle. Tuuli on yltynyt navakaksi. Veneen kokka niiaa syvälle aaltoihin. Eerikki juo Jaakopin lähdettyä vielä pari tuopillista olutta, kompuroi sitten baarista ulos. Hän suuntaa askeleensa metsään. Hänellä on teltta siellä jossain, melko kaukana metsässä etteivät kylän pikkupojat sitä löytäisi ja tuhoaisi. Ilta hämärtää jo. Alkumatkan Eerikki kulkee pikkuteitä ja polkuja pitkin. Oluen kittaaminen on tehnyt Eerikin vihaiseksi. Niin käy hänelle miltei aina. Nyt hän on juonut kaljaa suhteellisen paljon ja on siksi tavallistakin äkäisempi. Hän murisee pikkutiellä vastaantulijoille, joita ei tosin ole kuin pari. Hän irvistää polulla järveltä juokseville pikkupojille, jotka eivät hänestä lainkaan piittaa, tuskin edes huomaavat. Tuo ärsyttää Eerikkiä lisää. Eerikki vihaa synkästi kesantopellon yli lentävää pöllöä, koska se pelästyttää hänet ja koska tuo eläin osaa lentää ja hän joutuu kävelemään, kompuroimaan pimeässä. Jonain päivänä hän tulisi takaisin ja ampuisi tuon pöllön ja täyttäisi sen, asettaisi seinälle ja vihaisi sitä vielä silloinkin. Hän huutaa tuon uhkauksen ääneen, mutta pöllö ei kai kuule tai ei ymmärrä. Eerikki vihaa nyt männynjuurta, joka tunkee paksuna polulle, yrittää kampata hänet. Mikä piru on pannut tuon juuren juuri siihen törröttämään kulkijan kiusaksi. Olisihan juurella metsässä tilaa muuallakin mataa kuin polulla. Hän

jonain päivänä tulisi takaisin kirves muassaan ja silppoisi tuon juuren pätkiksi, kärventäisi pätkät nuotiossa tuhkaksi. Hän vihaa myös pilveä joka nyt ajelehtii kuun eteen ja saa tienoon entistäkin pimeämmäksi. Hänen on vaikea nähdä juuria polulla, pöllöjä taivaalla, on vaikeaa vihata niitä. Hetken aikaa hän vihaa kukkaa ja mehiläistä, vaikkei niitä nyt näekään. Hän aavistaa että juuri kukan ja mehiläisen takia hän on olemassa ja on se mikä on. Vihainen, katkera. Kaukana järvenselällä rääkyy kuikka. Niin kamala, niin epätoivoinen, lopullista tuhoa ennustava tuo huuto on, että Eerikki seisahtuu kuuntelemaan, unohtaa olevansa vihainen. Hän miettii hetken kuikan sieluelämää, ei pääse tuossa mietinnössä kuitenkaan alkua pidemmälle. Eerikki jatkaa taivalta, ajattelee nyt vaimoaan, jota myös vihaa ja hän ihmettelee miksi kuikan huuto toi hänen mieleensä vaimon. Mitään samankaltaista hän ei noista kahdesta löydä. Vaimo aina määräilee häntä. Kuikka ei komentele. Vaimo myös usein nalkuttaa nänelle. Kuikka ei puhu, ei pukahda. Vaimo kohtelee häntä ylimielisesti. Kuikka ei metsästäjää väheksy. Avioliiton alkuaikoina hän oli totellut vaimoaan, oli sitten vähitellen suivaantunut. Vaimon nalkutuksen takia hän oli vähentänyt metsästysretkiensä määrä, mutta oli nyttemmin ruvennut lisäämään niiden kestoa. Tällä pyyntireissulla hän on ollut jo toista kuukautta, eikä hän tunne koti-ikävää. Ei hän ehkä enää kotiin menisikään, hän nyt ajattelee. Eerikki vihaa vaimoaan myös siksi, kun jo tietää tämän olevan vahvempi kuin hän itse, niin hentoinen kuin hänen vaimonsa onkin. Hän tietää nyt aivan varmasti, että jos hän jättää vaimonsa, niin tämä aivan tyynesti etsii itselleen toisen miehen, tai elelee yksikseen olematta kuitenkaan yksinäinen, tai onneton tai edes pettynyt. Mutta jos vaimo jättää hänet, mikä hänen käsittääkseen aivan pian tapahtuukin, niin hän juo viinaa päänsä täyteen ja juo vielä seuraavanakin päivänä, juo viikon, ehkä kuukauden, tai vuoden, eikä hän siitä enää kuunaan toivu entiselleen. Eerikki löytää teltalleen helposti pimeässäkin, konttaa sisälle, potkii saappaat ulkopuolle, ryömii makuupussiin vaatteet päällä. Kotvasen hän katsoo teltankattoa, on vieläkin äkäinen. Hänen tekisi mieli lähteä kylälle riehumaan puukon tai kirveen kanssa, mutta väsyttää jo liiaksi. Hän kääntyy kyljelleen,

sulkee silmät ja nukahtaa siinä samassa.

2.

Jaakoppi Salakaataja asuu suuressa korpimetsässä, sen laidalla. Asuntona on hyvin pieni, kitisevä, hirsistä kyhätty mökki. Ilmojen vaihtelut saavat mökin elämään narisevaa elämäänsä. Kai kova tuulikin tuota hieman liikuttaa. Hirret hinkkaavat toisiaan, siitä kitinä. Syksyisin ja keväisin mökki elämöi eniten. Kaikkialla mökin ympärillä kasvaa metsää. Enimmäkseen metsä on kuusivoittoista, mutta mökin lähistöltä Jaakoppi on kuuset kaatanut polttopuiksi, säästänyt männyt sekä koivut. Etupihalla sijaitsevat aitta, maakellari sekä kaivo, takapihalla puucee sekä liiteri. Aivan puuceen vieressä kasvaa valtavan kokoinen riippakoivu, ei ehkä järin pitkä, mutta tyven halkaisija on likellä metriä, ehkä ylikin. Joskus on liiterin vieressä sijainnut jonkinlainen navettarakennus, hyvin pieni. Ehkä siinä on asustanut yksi lehmä, tai jokunen possu, tai kolme lammasta eli tusinan verran kanoja. Nyt tuosta rakennuksesta ei ole jäljellä kuin kivijalka, muutama läpimätä hirsi. Sauna sijaitsee järvenrannassa ja sinne mökiltä kertyy matkaa liki parisataa metriä. Tuon polun reunoilla maa lykkää lehtipuuta, enimmiten koivua mutta myös haapaa, leppää ja pajua. Muutama tuomi kasvaa likellä rantaa. Saunan edustalla on useita rapumertoja hajan hajan sekä myös muutama katiska. Miltei mädässä pahvilaatikossa on sotkuista siimaa ja iskukoukkuja. Mökin kolmeen ulkoseinään on levitetty kalaverkkoja, pujotettu seinästä esiin törröttäviin naulankantoihin. Aittaan on joskus yritetty rakentaa jatkeeksi katosta, mutta työ on jäänyt kesken. Jaakoppi on tuossa mökissä asunut jo liki neljäkymmentä vuotta. Ei ole tuona aikana mökkiä isommin remontoinut, ei ole ollut tarvis. Oli hän nuorempana työasioiden takia asunut aika a kaupungissa vuokrakämpässä, mutta muuttanut aina töiden loputtua takaisin. Hänen käydessään armeijaa oli äiti kuollut. Sai hän tuosta tiedon väkeen, ennätti töin tuskin hautajaisiin, oli kännissä silloinkin. Oli isäpappa heti hautajaisten

jälkeen myynyt vähän omaisuutensa, pilkkahintaan senkin. Oli sitten tuon mökin ostanut, juopottelemaan ruvennut. Jaakoppi oli muuttanut perässä heti kun armeijasta vapautui, muutakaan paikkaa kun ei ollut. Ensialkuun hän oli asunut aitassa, ängennyt talvella sitten tupaan. Oli hän joskus nuorena ajatellut työntekoakin, oli hänellä ollutkin muutamia lyhykäisiä työsuhteita, mutta ei säännöllinen elämä häntä viehättänyt lainkaan. Hyvin usein hän oli rokulissa, ilmaantui töihin milloin sattui huvittamaan. Mukavampi hänestä oli vaeltaa metsissä, ilman kelloa, ilman huolia. Vaimonsa kuolemasta isäpappa ei enää kuunaan toennut entiselleen. Mökillä hän keitteli pontikkaa, myikin joskus osan, mutta joi isoimman osan itse. Eikä hänen seoksensa useinkaan ennättäneet pontikaksi asti. Hän joi rankin keskenkäyneenä, oksenteli yökaudet, istui ripulin takia vessassa tuntikausia, kusi ja paskansi silti monasti housuihin. Joskus ukko söi lusikalla mäskitkin kiljusaavin pohjalta. Loputon jono juoppoja vaelsi silloin kesäisin mökille pontikkaryypyn toivossa ukkoa tapaamaan. Oli toki noilla juomareilla usein omiakin viinapulloja mukana ja tarjosivat myös ukolle. Milloin tuo ukkoremmi innostui tenua ryyppäämään, haisi koko tienoo viikkokausia kuin kaatopaikka. Niinä vuosina myös poliisit vierailivat mökillä tiuhaan, jättivät tosin Jaakopin rauhaan, vaikka tämäkin joskus maistissa oli. Poliisit tutkivat mökin monta kertaa kesässä, löysivät ja rikkoivat joskus pontikkapannun, kaatoivat rankin maahan. Ukko hankki heti uuden pontikkapannun, teki piiloon uuden rankin käymään. Joskus poliisit veivät ukon putkaan, sakottivat, oli tämä käräjilläkin muutaman kerran, jatkoi aina entistä menoaan. Ukko oli hyvä metsästäjä ja selvinpäin ollessaan kertoi Jaakopille paljon metsästyksestä ja eläimistä, kaloista myös. Sai hän ukolta myös tämän aseet, aseenkantoluvankin hän hankki. Mutta metsällä hän kävi miltei aina yksinään. Ei ollut ukosta silloin enää useinkaan lähtijäksi. Ukko jäi vuosien saatossa yhä tiukemmin kiinni puliremmeihin ja paleltui kuoliaaksi eräänä alkutalven pakkasyönä. Oli ukko ollut kylällä ryyppäämässä, lähtenyt oikomaan kotiin järven poikki, vajonnut jäihin. Oli hän vielä rannalle jotenkin päässyt, ryhtynyt siinä pontikkaa juomaan ja sammunut. Oli pontikkaakin ollut vielä puoli pulloa jäljellä, kun Jaakoppi oli ukon löytänyt. Hän oli juonut tuon pullon ensin tyhjäksi, vienyt sitten ukon kylälle, järjestänyt

tämän lopulta hautaan. Jaakoppi oli silloin jo yli kolmekymppinen, jäi aivan yksin. Edes juopot eivät tulleet häntä mökille tervehtimään, eikä hän noille ukoille mieluusti pontikkaa tarjonnut jos heitä joskus kylällä tapasikin. Mökin kalustus on niukka. Kamarissa on pöytä, penkki, hella ja sänky. Likainen verhonriekale erottaa nurkasta toisen petipaikan, missä Jaakoppi oli nukkunut isäpapan vielä eläessä. Tuossa vuoteessa on edelleen sama patja ja peitto kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Toiseen sänkyyn hän oli saanut vaahtokumipatjan eräältä isännältä, jolle oli hirvenkoiven vienyt tuliaisiksi. Pikkuruisessa keittiössä on pöytä, kaksi jakkaraa, hella, sekä nurkassa komero. Vateja ja ämpäreitä on lattialla sekä myös pöydällä. Klapeja on pinottu hellan eteen. Laskiämpäri löyhkää oviaukon vieressä. Ovea tuossa ei kai kuunaan ole ollutkaan. Sähköä mökissä ei ole, ei vesijohtoa eikä viemäriä. Ei Jaakoppi osaa tuonkaltaisia asioita kaivatakaan. Hänelle riittää kun mökissä lämmin nukkua kylmillä ilmoilla, on kuivaa sateisina päivinä, on hella missä keittää ruokaa ja pontikkaa. Peltikaton oli Jaakoppi eräänä kesänä mökkin värkännyt, kun myrskytuuli oli vienyt katosta loputkin päreet. Hän oli pellit saanut kahdella jäniksellä ja kaupanpäälliseksi myös nauloja. Hän oli lautalla hinannut pellit kylältä järven yli, oli samalla tuonut vähän laastia ja tiiliä puretusta talosta. Oli sitten yksintein korjannut savupiipun vetäväksi. Mutta nyt on Jaakopilla nälkä. Hän on pari päivää aikaisemmin ampunut hengiltä höperön, siipirikon ukkoteeren. Hän arvelee että lintu on soitimella saanut rankasti selkään, epäilee hetken jopa että olisiko teeri kiimassa erehtynyt metsojen kanssa tappelemaan naaraista. Hän sytyttää hellaan tulen. Lintu on ollut pari päivää aitassa riippumassa. Hän noutaa sen ja kynii, kärventää loput höyhenet avotulella, maustaa linnun suolalla ja murskatuilla katajanmarjoilla. Hän kärventää lintua hetken aikaa padassa, lisää sitten vettä, asettaa kannen päälle. Kiljutonkka pihisee keittiön nurkassa, toinen kamarissa. Hän kaataa tuosta toisesta saavista ämpärin täyteen, vie ämpärin kellariiin. Tullessaan hän tuo

ämpärillisen kylmää kiljua, sekä muutaman perunan. Potut hän kuorii, tiputtaa pataan kypsymään. Hän noutaa kamarista kynän ja paperia, vie ne keittiön pöydälle. Kiljuämpäristä hän koukkaa tuopin täyteen, asettaa sen pöydälle kynän ja paperiarkin viereen. Vielä hän kääntää padassa tirisevän linnun, voitelee sitä liemellä, lisää pataan vähän vettä. Hän istuu nyt kirjoittamaan. Vaivalloisesti tuo työ häneltä käy. Hän juo välillä kiljua, miettii otsa tuimissa rypyissä. Kiljutuoppi on nyt tyhjä ja hän on raaputtanut paperille vasta yhden sanan. Kauppakirja, lukee paperin yläosassa tikkukirjaimin. Hän täyttää tuopin, käy voitelemassa lintupaistia, lisää pari klapia hellaan, jatkaa sitten kirjoittamista. Hiki pursuaa otsalle, silmiin kihoaa vedet ja niitä kirveltää, käsivartta särkee jo. Lintupaisti on jo kypsä, kirje vaan ei ota valmistuakseen. Hänellä on jo toistakymmentä erilaista luonnosta, valikoi niistä nyt parhaan, allekirjoittaa sen ja väärentää paperiin kahden todistajan nimet. Hän tutkii paperia kauan, kasvoilla harras ilme. Kyynelkö vierähtää poskelle, vai hikikarpaloko tuo lienee. Hän ottaa puukon tupesta, asettaa paperin seinälle ovireiän yläpuolelle, lyö sitten puukon voimalla paperin läpi, astuu askeleen taaksepäin, ihailee kätensä voimaa. Puukko nököttää seinässä kiinni miltei kahvaa myöten. Jotkut seinähirret tosin ovat jo lahoja, tietää hän. Hän käy päästämässä koirat irti. Ajokoira seuraa kannoilla tupaan. Vahtikoira juoksee hetken pihalla, rähisee ja räksyttää, seuraa sekin kohta isäntäänsä. Jaakoppi syö lintupaistin ja potut, nakkaa luut ja muut jämät huoletta lattialle. Koirat rähisevät niistä, syövät osan, livahtavat välillä hautaamaan osan luista multaan. Ruuan päälle Jaakopille maistuu pontikka. Hän juo sitä useitakin ryppyjä, kiehauttaa kahvia kyytipojaksi. Kun hän myöhemmin illalla istahtaa sängynlaidalle, avaa hän jo toisen ponupullon. Ja hän hymyilee ja ajattelee itsekseen näin: Mikäpä on tässä ryypiskellä, kun ei maksa piinaa, eivätkä munuaiset vaivaa. Aivoistakin ovat jo kai kaikki solut kuolleet, hän arvelee. Tokkopa ne enää henkiin heräisivät, vaikka hän raitistuisi.

Jaakoppi nukahtaa kohta sikeään uneen, ei jaksa vaatteitaan riisua.

3.

Seuraavana päivänä potee Jaakoppi krapulaa. Hän murjottaa aamupäivän mökissä. Ruoka ei maistu, ei kahvi, ei edes pontikka. Kiljua hän ryystää muutaman mukillisen. Iltapäivällä hän lähtee metsälle, jättää vahtikoiran liekaan pihalle ja hetken mietittyään telkeää ajokoiran aittaan. Hän taivaltaa metsässä useita kilometrejä, tulee lopulta pienen aukion laitaan. Metsäpalo on siinä raivannut alaa noin kymmenisen vuotta aikaisemmin. Kai vesisade oli sammuttanut tulipalon aikaisessa vaiheessa. Pystyssä on vielä muutamia mustuneita, kuolleita puita. Nyt maa tunkee ylös lehtipuuta. Rikkaruohoa tuo pläntti myös kasvaa ja heinää. Ehkä se on useallekin eläimelle antoisa paikka aterioida. Hän etsii metsän suojasta sopivan paikan, käy siihen makuulle. Pyssyn hän asettaa vierelleen, lataa sen, vaikka ei hänellä nyt ole aikomusta eläimiä ampua. Mutta tietysti hän ampuisi, jos vaikka karhu asteli vastaan, tai susihukka jolkuttaisi aukiolle, eli jos näkisi ilveksen puussa lymyilemässä. Jaakopilla on siinä varsin hyvä olla. Repussa hänellä on vähän ruokaa ja myös juomaa ja hän juokin nyt mukillisen kahvia johon on lähtiessään lorauttanut tilkan pontikkaa höysteeksi. Jaakoppi hymyilee. Hän on omasta mielestään hoitanut asiat hyvin, niin hyvin kuin kuvitella saattaa. Hän aikoo myydä mökkinsä Eerikille. Vielä tosin Eerikki ei tiedä mökkiä ostavansa, mutta ei Jaakoppi ole tuosta huolissaan. Hän on Eerikin tavannut, rupattellut tämän kanssa, arvioinut tämän. Hän on varma että saisi tälle mökkinsä myytyä, oli jo pitkälle suunnitellutkin asian. Jonain päivänä kun hän Eerikin tapaisi, hän tarjoaisi tälle pontikkaa, hän juottaisi tätä vaikka koko viikon, hän ottaisi tämän mukaan metsälle, veisi kalaan. Saunan hän lämmittäisi vaikka joka ilta. Hän näyttäisi Eerikille metsässä elämisen parhaat puolet, valoisammat hetket. Talvesta hän ei mainitsisi tälle mitään, ei kylmyydestä, ei yksinäisyydestä eikä puutteesta.

Jonakin sopivan hetkenä, kun he molemmat olisivat sopivassa nousuhumalassa, hän lykkäisi Eerikille kauppakirjan nenän eteen. Kauppahinnasta hän voisi tinkiä vaikka niin kauan että se lopulta sopisi Eerikin kukkarolle. Tai antaisi hän tuon vaikka ilmaiseksi, jos Eerikin rahavarat niin niukoilta vaikuttaisivt. Nyt päivä hämärtyy illaksi. Aurinko laskeutuu metsän taa. Päiväeläimet käyvät nyt levolle, yöeläimet vasta heräilevät. Jossain kaukana huhuilee huuhkana. Samassa Jaakoppi näkee aukoin laidalla pienen, vikkelän hahmon liikkeessä. Näätänaaras siellä vilahtelee pusikon luota toiselle, myyräjahdissa tuo kai lienee. Jaakoppi seuraa eläintä hetken kiikaritähtäimen läpi, mutta laskee sitten aseensa maahan. Näädän kesäturkki kun ei ole paljonkaan arvoinen, hän tietää. Talven tultua tuon eläinen karvoista saisi reilusti paremman hinnan. Näätä vilahtelee vielä, mutta nyt se äkisti seisahtuu, jää sijoileen, perääntyykin vähän. Jaakoppi kääntyy kaivamaan kiikaria, saa kohta näädän uudelleen näkyville. Mutta taistelu onkin jo ohi, vaikka kyykäärme vielä kiemurtlee. Se on näädän hampaissa, ei enää pääse irti, ei kykene käytämään myrkkyä. Näätä retuuttaa käärmeen pois aukiolta. Kyyn liikkeet käyvät vaisuksi. Se on jo miltei keskeltä poikki. Ne katoavat näkyvistä. Jaakoppi ei nyt lähde näätää seuraamaan, vaikka mieluusti hän tuon pesäpaikan löytäisikin. Hän pelkää että karkottaisi eläimen tiehensä. Hän uskoo että näädällä on pesässään poikasia, hyvinkin nuoria kai vielä. Hän ei tahdo emoa liiaksi häiritä. Nyt ei ole oikea aika sitä ampua. Mutta talvella hän tulisi ja tappaisi, sekä emon että jälkeläiset, kun turkki olisi hinnakas. Tai ehkä jätttäisi naaraan eloon, hän miettii sitten. Eläin synnyttäisi lisää poikasia ja hän voisi napsia niitä sitä mukaa ne pesästään lähtisivät. Mutta nyt synkkä aavistus valtaa jälleen tilaa ajatuksissa. Eläisikö hän itse ensitalveen, että nuo näädänpojat varttuisivat aikuisiksi. Hän juo mukillisen kahviponua, lähtee sitten paluumatkalle. Hän oikaisee pienen suon poikki. Hieman jalatkin kastuvat. On saappaassa reikä. Hän on tuolla suolla joskus nähnyt kurjen ja miettii nyt, että pesiikö tuo lintu siellä, vai oliko vaan eksyksissä. Välilaskupaikkako?

Ei hän nyt iltahämärissä ryhdy noita lintuja jahtaamaan, ryypyn ottaa, jatkaa kotiin. Hän laskee vahtikoiran vapaaksi. Äkäinen koira koettaa näykätä häntä, mutta tottuneesti hän väistää sen hampaat, läpsäyttää sitä vielä repulla päin kuonoa. Koira vinkaisee, juoksee metsään. Ajokoira tervehtii häntä aitassa, on vaistonnut isäntänsä tulon jo aikaa sitten, jolkottaa tämän perässä tupaan. Jaakoppi sytyttää ensin hellaan tulen, noutaa kellarista pottuja sekä sipuleita. Hän pesee potut, ei kuori niitä, paloittelee pataan kera sipulin ja veden, asettaa padan liedelle kiehumaan, lisää vielä suolaa ja katajanmarjoja. Hän juo taas kahviponua, käy sänkyyn makuulle, torkahtaakin siihen hetkeksi. Ajokoira herättää hänet siitä. Hän silittää koiraa, kömpii keittiöön. Keitto on jo miltei kypsää. Vielä hän noutaa kellarista pienellä ämpärillä kylmää kiljua ruokajuomaksi, syö sitten vähän, antaa osan keitosta ajokoiralle. Koira pärskii kuumaa keittoa, naksuttaa hampaitaan. Ruoka on sille liian kuumaa. Ruuan päälle Jaakoppi juo vielä vähän pontikkaa, käy sitten nukkumaan. Aamulla Jaakoppi herää, on huono olo. Kilju kai kiertää mahassa, koettaa pyrkiä suun kautta ulos. Hän nieleskelee sen takaisin. Ase lojuu lattialla. Hän ottaa sen käteen, tähtää seinässä näkyvää oksanreikää. Ajokoira vinkuu, astelee ulos. Jaakopin käsi tärisee, silmissä vilkkuu tähtiä. Hän laskee aseen vuoteelle. Ajokoira kummastelee ovella. Kahvin paikka tämä on, tuumii Jaakoppi nyt, ryhtyy keittämään. Hän sytyttää taas hellaan tulen. Illalla keitetty keitto lämpeää siinä samalla ja hän syökin hieman haalea soppaa mutta ei nyt oikein maita. Ajokoira seuraa vierestä, odottaa makupaloja, heiluttaa häntää. Jaakoppi antaa pian lautasensa koiralle. Koira haistaa ruokaa, tuhahtaa, käykin makuulle. Hän käväisee rapulla, kusaisee. Vahtikoira ei ole vielä palannut retkeltään, jäisi ilman ruokaa ellei reissullaan sitä löytäisi, niin kuin kai kyllä löytäisikin. Kahvi kiehuu jo, hellallekin. Hän kaataa mukin puolilleen, lisää vähän sokeria sekä pontikkaa. Hän juo mukin tyhjäksi yhdellä kertaa. Olo paraneekin oitis.

Hän tekee vielä toisen totin, suunnittelee sitä tissutellessa päivän tekemisiä. Lähtisikö kalaan vai menisikö metsälle? Lihaa hänellä toki onkin omiksi tarpeiksi. On sitä savustettuna, on kuivattuna, osa suolissa makkaraksi keitettynä. Olisi hänellä kyllä useitakin tuttavia, jotka riistaeläimiä häneltä ostaisivat metsästysajoista, kaatoluvista riippumatta. Hän nyt kuitenkin ripustaa aseet seinälle, ottaa mukaan vain ponupullon, sulkee lähtiessään uksen. Vahtikoira jolkuttaa jo mökille, asettuu ovenviereen makuulle. Ajokoira seuraa Jaakoppia rannalle, ei hyppää paattiin kun ei pyydetä. Tuuli käy lempeänä. On aurinkoista. Jaakoppi soutaa puhisten järven yli, piilotaa veneen kaatuneen koivun kylkeen, käppäilee sitten vihellellen kaljabaariin. Ovella Jaakoppi seisahtuu hetkeksi, tiiraa ympärilleen, äkkää pian Eerikin. Tämä istuu yksinään nurkkapöydässä, juo olutta. Lisäksi istuu baarissa neljän miehen porkka, keskustelevat keskenään. Metsissä kulkijoita ovat nuokin miehet, päättelee Jaakoppi miesten vaatteista, tavoista. Hän tunnistaakin nyt yhden miehistä ja hätkähtää. Hän astelee silti tiskille, nyökkää ohimennessään Eerikille, ei muille. Jaakoppi ostaa tuopillisen olutta, vie sen pöytään jossa Eerikki istuu. Eerikki on nyt kuin aikeissa sanoa jotain, mutta Jaakoppi pudistaa päätään, vilkuilee miesporukkaan, vie etusormen huulilleen sojoon. Eerikki toljottaa häntä mitään tajuamatta. – Mukava ilma ulkona, sanoo Jaakoppi. – Niin kyllä onkin, myöntää Eerikki. Nyt yksi neljän porukasta nousee pöydästä, astelee vessaan. Jaakoppi seuraa katseella miehen menoa, kumartuu sitten pöydän yli Eerikin puoleen, kuiskaa korvaan: – Se tuo äijä on kyllä yks pirun kyylä. Se joka just veskiin meni. Se on semmonen piru. Jokin riistapoliisi kai kuvittelee olevansa. Mistä lie telkkariohjelmista tyylin oppinut. Vahtaa metsässä päivät päästään salakaatajia ja pontikankeittäjiä. Alvariinsa se multakin lupia tivaamassa. Vasikka se piru on. Juoruaa poliiseille. Kiusallaan vahtii ja vasikoi.

Nyt tulee tuo riistapoliisi jo takaisin ja Jaakoppi vaikenee. Myös Eerikki ymmärtää nyt hyvin, että on syytä olla varovainen puheissaan. He katsovat toisiaan silmiin, ovat kuin salaliittolaiset ikään, nyökyttävät päitään, hymyilevätkin vähän. He ovat nyt vaiti pitkään, ei tunnu löytyvän oikein mitään puheenaihetta. Riistapoliisikaa ei pidä lähtönsä kanssa kiirettä. – Et ole joutanut käymään, sanoo Jaakoppi viimein. – Oltais saunottu ja vaikka vähän kaljaakin juotu. – Kävin välillä vaimoa katsomassa, kertoo Eerikki. – Hurahti kaikki aika siinä reissussa. He käyvät jo täyttämässä tuopit, janoisia kun ovat kumpainenekin. – Ollaan vaimon kanssa jo eron partaalla, tunnustaa Eerikki. – Vai on niin huonoksi ne asiat menneet. Sinäkö et vaimosi luo enää mene? – Käväsen minä vielä kesemmällä siellä kääntymässä. Sitten se kai on lopullisesti loppu. Ehkä se on parempikin niin. Jaakoppi ei tuohon osaa enää mitään sanoa, lohduttaa tai antaa neuvoja, killittää toisaalle kunnes niska kipeytyy. – Mutta sinäkö se olet onnellisesti aviossa, piristyy Eerikki kysymään, virnuaa. – Eronnut olen jo minäkin. Lähti muija lätkiin jo vuosikymmeniä sitten. Tiiä oikein mikä sille tuli. Kyllähän minä siitä akasta tykkäsinkin. – Jaa, Eerikki siihen. Jaakoppi nojautuu selkänojaa vasten, hieroo leukaansa, siristää silmiään, muistelee, kertoo: – Se oli silloin semmonen tuulinen, sateinen yö, ku se akka läks. Päivällä oli kyllä pitänyt kaunista ilmaa. Minä kuljin karhunjäljillä. Kaatamatta se otsokin sitten jäi. Illalla rupesi sateleen ja nousi myrsky. Kun kerkisin sieltä sateesta

mökille, ei muijaa näkynyt missään. Kyllä minä säikähdin. Luulin että akka oli metsään mennyt ja eksynyt, joutunut karhun kynsiin. Sellanen pikkanen naisihminen. Ei ole semmosesta karhulle vastusta. Pelkäsin sitäkin, että poliisit minua syyttämään, jos ei akasta löytyisi kuin luita ja vaatteita. Koko yön etittiin koirien kanssa. Kylältä käytiin kyselemässä. Oli sen joku siellä elävänä nähnyt. Miten lie pimeässä osannutkaan kulkea sinne, jaksanut roinineen. Melkonen matka kiertää tuo järvi jalkasin. Kävin minä poliisiasemallakin sitä kauttarantain tiedustamassa, mutta ei nuo siellä siitä mitään tienneet, tai piitanneetkaan. Jaakoppi huokaa raskaasti, juo yhdellä kertaa miltei puoli litraa olutta, jatkaa sitten vielä: – Lähetti se akka mulle kyllä kirjeen. Kerto siinä, että ei se ihan semmosesta hirsihuvilasta niin piittaakaan. Mitähän se sillä oikeen meinasi. Hirsistähän se mökki tehty oli ja on vieläkin. Tu ite kattoon niin saunotaan. Kerto vielä, että ei semmosta elämää kestä kukaan. En minä tajuu vieläkään mikä sille akalle oikeen tuli. Eerikki katsoo Jaakoppia huvittuneena. Mies nauraa kuin pirulauma Jumalan haudalla, ammuskelee työkseen elukoita luvatta, asuu kai jossain rähjäsessä mökissä, elää muutenkin miten elää, pontikkaa keittäen ja juoden ja ihmettelee jos ei joku hienohelma vieressä viihdykään. Jaakoppi tuijottaa surusilmin tyhjää oluttuoppia, ilostuu viimein vähän, sanoo: – Tuli sinne mökille sitten joku lakimies eropapereita esitti. Allekirjoitusta multa pyysi. Oli siihen paperiin vaimo jo nimensä pannu. Minä a sen ukon tiehensä. Tussautin haulikolla pari kertaa monoille. Juoksi jätkä niin helvetisti metsään. Veneensäkin jätti rannalle. Oli sen kylältä jostain lainannut. Minä lykkäsin sen ajelehtimaan. Ei ole kukaan enää tullut allekirjoituksia pyytämään. Niin että, minä kai olisin vieläkin aviossa, noin niinku paperilla. – Ette te vissiin kovin kauaa naimisissa olleet, arvelee Eerikki. – No ei, ei tosiaankaan oltu, hämmästelee Jaakoppi toisen nokkeluutta. – Muutaman päivän vaan, ei viikkoakaan. Elettiin semmosta huonoa aikaa muutoinkin. Ei löytynyt metsästä juuri elukoita joita ampua. Ei tahtonut mennä pontikka kaupaksi. Melkein vallan kaloilla joutui elään. Nyt askeltaa riistapoliisi baarista pois. Hän tuijottavat tämän poistumista,

koettavat vielä kurkkia ikkunasta tämän menoa, mutta ikkuna näyttää väärään suuntaan. – Vai on vasikka tuo äijä, pohtii Eerikki. – Aattelinkin heti kun sen ukon näin, jotain siinä on vialla. Sillä oli aika pitkä nenäkin ja leuka semmoinen kumman muotoinen. – Vasikka mikä vasikka, toteaa Jaakoppi. Eerikki kertoo ampuneensa jäniksen miltei heti vaimon luota palattuaan. Edellisellä reissulla oli saanut ketunkin tähtäimeen mutta tuo oli silloin päässyt livistämään. Oli kettu ollut kumman vähäkarvainen, miltei paljas paikoin. – Kapia varmaan, toteaa siihen Jaakoppi. Eerikki painaa tuonkin asian visusti mieleensä. Jaakoppi kertoo tuntevansa erään ukon, joka vähän huonommista nahoista valmistaa rukkasia, jalkineitakin. – Ei tuosta kyllä mitään kummoisia tienisteja kerry, hän sanoo. – Ei kuitenkaan nahat ihan hukkaan mene. Ja saahan siitä ukkokin jotain tekemistä. Saa siltä aina rukkaset, vaikka paritkin. Ja ryypynkin se ukko tarjoaa, parikin ryyppyä. Minä sille monasti vien säilöön sorsia ja muitakin lintuja, sillä kun on pakastin, parikin semmosta arkkua. Hirvenlihojakin se siellä savustaa. Minä en siihen hommaan ole enää viittinyt ite ruveta. Eerikki kirjoittaa tuon ukon nimen ja osoitteen muistivihkoonsa, ettei sitä unohtaisi. Vielä Jaakoppi kertoo näkemästään näätäpesueesta ja mitä sille aikoo talvella tehdä. Eerikki ihailee Jaakopin viisautta, kysyy: – Olisikohan minun pitänyt säästää se jänis talveksi? Jaakoppi hymähtää, sanoo: – Ei niitä säästää kannata, jäniksiä. Ihan oikein teit kun ammuit. Muuten sen olisi

joku toinen ampunut. Eikä semmoista jänistä ihan helpolla uudelleen löydä. En minäkään ehkä löydä niitä näätiä enää toiste. Vaikka minä kyllä aika hyvin ne tienoot tunnen. – Mutta olipa vaan hullu hirvi tuolla saaressa, kertoo Eerikki vuorostaan tietojaan. – Ei se pelännyt mua yhtään, ei sitten ollenkaan. Kimppuun meinasi tulla. Pakoon minun oli sitä pötkittävä. Kun ei minun kivääri ole sellainen. Niin ja kun en tunne tienoota. Enkä vasikoita. Että missä ne kyyläävät. Kyllä minun pyssyllä jäniksiä ja lintuja, mutta ei sillä hirveä arvaa koettaa. Jaakoppi innostuu,uhoaa: – Missä se semmonen eläin on joka pyssyä pelkää? Minä menen sen tussauttamaan. Eerikki neuvoo Jaakopille saaren sijainnin, ihmettelee vielä: – Mitähän se hirvi siellä saaressa? Ja niin äkäsenä. – Jokin petoeläin ajanut uimasille, arvelee Jaakoppi ääneen, nousee jo lähteäkseen. – Karhu taikka sudet, eli onhan sen voinut sinne ihan koiratkin säikäyttää. Naarasko tuo hirvi oli, vai uros? – Uros kai se, luulisin. En minä jäänyt tarkistamaan. Jaakoppi on jo menossa, kääntyy vielä, sanoo: – Muista poiketa kylässä. Saunotaan ja vihdotaan ja juodaan. Syödään vaikka hirvipaistia. Eerikki nyökkää, heilauttaa kättään. Jaakoppi viipeltää innoissaan kylän läpi. Tieto helposta saaliista tekee kiireiseksi. Mielessään hän jo paloittelee hirveä, miettii mitä millekin palalle tekisi. Osan saisi ukko savustaa. Päästä ja niskasta tämä voisi keittää sylttyä, maksasta riisimakkaraa, sydämestä, munuaisista ja keuhkoista pylsymakkaraa. Osan tämä joutaisi savustamaan metwurstiksi. Mutta arvokkaammat lihapalat hän myisi tuttavilleen, mitä nyt itselleen pienen paistin kypsäsisi. Noilta tutuilta hän saisi rahaa, joltakulta pottuja ja sipuleita, joltain panoksia kivääriin ja haulikkoon.

4

Jaakoppi soutaa äkäisin vedoin kotirantaan, askeltaa mökille. Vahtikoira kaluaa luuta portailla. Ajokoira makaa varjossa. Hän noutaa sisältä kiväärin, tunkee panoksia taskuihin, ottaa vielä kattilan uunista, vie ruuantähteet koirille syötäväksi. Vahtikoira syö, ajokoira lie kylläinen. Ajokoira jolkuttaa hänen kintereillään rannalle, istahtaa, on vähän hölmistynyt kun sitä ei veneeseen pyydetä. Jaakoppi soutaa noin puoli tuntia, löytää sitten Eerikin kuvaileman saaren. Kivikkoiselta saari vaikuttaa, on kalliota ja rotkoa, pikkuruisia mäntyjä. Hän soutaa saaren toiselle puolelle. Siellä maasto on vehmaampaa, lehtipuita kasvaa rannalla, keskemmällä aika suuria mäntyjä. Olisikohan saari noin parin, ehkä kolmen hehtaarin kokoinen, muistuttaa muodoltaan banaania. Hän ohjaa veneen rantaan, vetää sen kuivalle, ottaa vielä kiväärinsä, istahtaa sitten rantakivelle. Kirves hänellä on veneen kokassa, sekä mustia jätesäkkejä teljon alla. Hän paloittelisi hirven saaressa säkkeihin. Niin se olisi helppoa kantaa veneeseen ja veneestä rantaan. Jaakoppi jää tuolle kivelle pitkäksi aikaa nököttämään. Ei hänellä kiirettä ole. Pimeän tuloonkin olisi vielä pitkästi aikaa. Hän muistelee nyt menneitä. Hän on kerran löytänyt metsästä ihmisen luurangon, melko likeltä kylää vieläpä. Pääkallossa oli ollut reikä, luodinreikä. Ketut ja varislinnut ja rotat olivat syöneet lihat ja sisäelimet. Mahdotonta oli ruumista tunnistaa. Muutama luukin rangasta jo puuttui. Matoja ja toukkia siinä vielä muutamia kihisi vaatteenriekaleitten seassa. Hän ei ollut ilmoittanut tuosta löydöstään kenellekään. Jotain siinä oli mikä vaivasi häntä ja vaivaa edelleen. Jotenkin oli tuo paikka vaikuttanut tutulta. Muutaman viikon päästä tuosta löydöstä hän oli ryöminyt mökkinsä ullakolle ja löytänyt sieltä sinne piilottamansa ja jo unohtamansa kameran. Hän ihmetteli silloin tuota kameraa, tutki sitä, käänteli kourissaan, mutta ei

saanut mieleen mistä oli kameran hankkinut. Jonkinlainen muistikuva hänellä siitä oli, mutta tuo muistikuva tuntui pakenevan sitä pidemmälle mitä ankarammin sitä muistella yritti. – Kamera ja kamera, luuranko ja luuranko, hän hokee nyt ääneen, vaihtaa levottomana istuinta kiveltä toiselle, mutta ei löydä mieleistään asentoa. Jotain yhteistä noilla kahdella asialla tuntui olevan. Jaakoppi ei useinkaan tupakoi, mutta on hänellä mukana aina vähän tupakkaa ja nyt hän kiertää sätkän, vetää kohta savua keuhkoihin. Tuo rauhoittaa nyt. Hän oli silloin ottanut kamerasta filmin ja lähettänyt sen kehitettäväksi. Kameran hän oli piilottanut entistä paremmin ullakolle, jonkin vaiston neuvomana. Aikanaan posti toi kuvat ja hän selasi niitä mökillä, tutki kirkkaassa päivänvalossa, mutta eivät nuo kuvat hänelle mitään kertoneet. Useimmat kuvat esittivät hänelle tuiki tuntemattomia ukkoja, akkoja, olivat jostain juhlista napattuja. Oli myös muutamia luontokuvia, valottuneita, epäselviä, saattoivat esittää hirveä, yhtä hyvin peuraa tai miksei vaikka karhua. Vain yksi noista luontokuvista oli hyvä ja se kuva esitti virnuilevaa hirveä. Mutta ei saanut siitäkään kuvasta mitään käsitystä siitä, mistä päin maailmaa se oli napattu. Eräänä yönä hän oli lapioinut metsään matalan haudan, vierittänyt luurangon siihen, peittänyt haudan maalla, somistanut päällimmäisen kerroksen sammaleella sekä jäkälällä. Oli vielä veistellyt pienen ristinkin ja tökännyt sen haudalle merkiksi. Hän oli aikonut istuttaa haudalle kukkia, kieloja vaikkapa. Vielä hän ei ollut ennättänyt. Mutta nyt hän karkottaa nuo oudot asiat päästään, nousee ja lähtee kiertämään saarta vastapäivään. Hän kulkee aluksi miltei rantaviivaa mukaillen, ei havaitse hirvestä jälkeäkään. Saaren tuo sopukka on kalliota, pudotus järveen on useita metrejä. Puita kasvaa niukasti. Jaakoppi kiipeää vain vähän matkaa, suuntaa sitten notkoon. Sinne kevät kerää sulaneen lumen, kasvillisuutta on runsaasti, puita paljon, joskin ohkaisia. Sieltä Jaakoppi löytää tuoreen kasan hirvenpapanoita ja kuule pian myös rasahtelua jostain kauempaa. Mutta vieläkään ei Jaakoppi pidä kiirettä. Hän palaa pätkän matkaa jälkiään, yrittää kalliolta löytää sopivan väijymäpaikan. Tuo kalliolla kiipeily panee äkisti puuskuttamaa, aurinko porottaa sinne kuumasti. Hän laskeutuu taas notkoon, istahtaa pienen kiven päälle huilaamaan. Hän ottaa

siinä ryypyn pontikkaa. Raaka viina polttaa nielua, mutta saa pian hyvälle mielelle. Hän muistelee Eerikkiä ja hymyilee. Hieman hölmönä hän toista pitää. Lähteä nyt hirveä pakoon, vaikka tuon kokoisella saarella eläimen voisi huitaista hengiltä metrisellä halolla. Kuvitelmassaan hän näkee Eerikin säntäämässä pitkin ja poikin saarta hirvi kintereillään. Hän näkee tämän hoipertelevan kalliolla, kompuroivan, kaatuilevan. Hän näkee tämän raivaavan polkua läpi ryteikön. No nyt tämä pääsee jo veneensä luo, lykkää sitä hätääntyneenä vesille, tuiskahtaa turvalleen ja vene karkaa käsistä. Läpimärkänä Eerikki nyt kahlaa veteen, tuiskahtaa uudelleen nurin. Jaakoppi purskahtaa pirunnauruun. Pikkulinnut pakenevat lähistöltä kauhuissaan jonnekin, piiloutuvat. Orava tipahtaa puusta. Järvenselällä kuikka kohoaa siivilleen ja lentää taakseen vilkuillen yhä kauemmaksi. Sorsat sukeltavat kuin käskystä yhtä aikaa kaikki. Varis räpyttelee kumman vikkelästi saaresta toiseen. Myös hirvi kuulee tuon kammottavan naurun. Se jähmettyy sijoilleen, sen silmät pyörivät päässä, se vapisee ja kuolaa. Jaakoppi pelästyy nyt itsekin nauruaan, kallio toistaa sen kaikuna. Hän kuuntelee hetken ja katselee, pyörittää päätään puolelta toisella. Nyt hän taas ottaa ryypyn, köhii ryypyn päälle kiertää korkkia kiinni, mutta tuo liike jää kesken. Jokin rymyää häntä kohti ryteikössä. Hän kohottautuu seisomaan, ponupullo tipahtaa hyppysistä. Hirven on vallannut pakokauhu, se laukkaa tanner tömisten kohti Jaakoppia. Pienet puut taipuvat tai katkeavat suuren eläimen tieltä. Ei sen menoa pidättele mikään. Jaakoppi ottaa aseen olalta, lataa niin nopeasti kuin ennättää, tähtää huolimattomasti ja ampuu. Luoti nirhaa palan nahkaa pois hirven kupeesta. Hirvi juoksee yhä kohti Jaakoppia. Ei se tajua mistäpäin vaara sitä uhkaa, kuka piru sille nauraa ja ampuu. Jaakoppi yrittää nyt paeta hirven reitiltä. Hän kipuaa vähän matkaa kalliolle, arvelee sieltä osuvansa hirveen varmemmin. Jalka liskahtaa hetikohta. Hän kaatuu, lyö päänsä kiveen, vierii alas. Ase kirpoaa käsistä.

Jaakoppi kompuroi jaloilleen, hakee katseella asettaan. Hirvi koettaa väistää miestä, mutta ei ennätä suuntaa muuttaa, painaa päänsä puskuun. Se törmää Jaakoppiin täydellä vauhdilla, miltei puolen tonnin painollaan. Jaakopilta kylkiluut katkeavat heti alkuun. Hän lentää kaaressa kalliolle, kierii toista reunaa alas. Sattuu sillä kohden kalliota olemaan jyrkempi reuna ja Jaakoppi tippuu pää edellä pari metriä alas. Niska krusahtaa poikki. Hirvi jatkaa menoaan kohti rantaa, säntää suinpäin uimasille. Kärpäsiä pörrää jo Jaakopin ruumiin ympärillä. Pikkulinnut palaavat pesilleen, livertävät. Pikkuinen hiiri tulee kolonsa suuaukolle katsomaan ruumista. Varis lentää takaisin saareen. Se vaihtaa paikkaa puunlatvasta toiseen, havaitsee viimein ruumiin, tiiraa sitä päätään kallistellen. Se kraakkuu jotain ja joku sen kaveri vastaa huutoon, räpyttelee kohta sekin saareen. Myös korppi kuulee varisten viestit ja ymmärtää merkityksen. Se katsoo saarta myös. Sielläkö ruokaa? Pesällään on kettu korvat höröllä, aprikoi että miten suuresta saaliista nyt lie kyse. Kannattaisikohan sen lähteä yöllä uimasille. Jaakopin mökillä tämän vahtikoira vaistoaa isäntänsä kuoleman, nostaa kuononsa kohti taivasta, ulvoo haikeasti. Tuo ääni kuuluu kylälle asti ja sitä luullaan sudeksi. Naiset vievät lapsensa turvaan sisälle. Isännät rassaavat kiireellä kivääreitään. Kyläkoirat kipittävät koppeihinsa häntä jalkojen välissä, tai pyrkivät sisälle turvaan. Muutama piski jää pihalle räksyttämään. Jaakopin koira juoksee aluksi hyvin alakuloisena, murheen murtamana miltei, mutta pian sen mielen täyttää riemu. Se on nyt vapaa ihmisen kahleista. Enää koskaan ei Jaakoppi sitä komentelisi, ei kukaan mukaan ihminen. Ei tosin kyllä ruokkisikaan, mutta se asia ei sitä vielä huoleta. Pian koira unohtaa Jaakopin kokonaan. Se ajaa hetken takaa jänistä. Nälkä sillä ei ole ja kohta se jättääkin pupuparan rauhaan. Se näkee nuoren peuranaaran ja ajaa tuon eläimen lampeen uimasille. Itse se jää rannalle räksyttämään. Se möykkää ja räyhää. Se ajaa metsot ja teeret puihin. Se rähisee oraville ja pikkulinnuille. Paremman puutteessa se jahtaa hiirtä. Se huomaamattaan juoksee yhä syvemmälle metsään, on aivan liian innoissaan, ei kuuntele vaistojaan. Eräällä pikkuisella aukiolla se aivan yllättäen on silmätysten suden kanssa. Jaakopin vahtikoira on suuri ja vahva, mutta nyt se on turhasta juoksentelusta

läkähdyksissään, voimaton ja ällistynyt. Ei se heti ymmärrä, että leikki on lopussa. Ei se osaa puolustautua tasavertaista vihollista vastaan. Tuskin se ennättää edes kunnolla ymmärtää, että toisella on tappamisen tarkoitus. Suden hyökkäys on nopea, kavala ja raaka. Susi tappaa sen.

5.

Elämä korpimetsässä ontuu hiljakseen entistä rataansa, noruu omia aikojaan kuin kevätpuro. Yhden tai kahden elämän päättyminen on korvessa merkityksetön tapahtuma, jokapäiväinen. Ei siitä kukaan piittaa, ei pane merkille. Kuluu viikko, vähän toistakin. Ajokoira nököttää Jaakopin mökin rapuilla, syö mitä löytää, käy välillä rannalla kuikuilemassa. Nyt lipuukin pikkuinen vene järvellä hiljakseen kohti Jaakopin asuinsijoja. Eerikki Vasikanpää siellä uittaa matoa ongella. Itseasiassa silkkaa silmänlumetta tuo Eerikin onkiminen on. Milloin joku pikkuruinen kala syöttiin nappaa, hän harmistuu, riuhtoo sintin pois koukusta ja paiskaa takaisin veteen. Hän vaihtaa tavan takaa onkipaikkaa söi kala hyvin taikka ei. Hyvin tarkasti hän painaa mieleensä missä sijaitsevat ihmisten katiskat, kalaverkot, pitkät siimat, että osaisi ne pimeässäkin löytää, kaloista tyhjentää. Hän seuraavana aamuna voisi yrittää myydä kaupungilla kalasaalista, pieniin kauppoihin, ehkä ravintoloihin. Eerikki on ryypiskellyt muutamia päiviä ja on siksi nyt hyvin niukoissa varoissa. Vaimonsa kanssa on Eerikki jo viimeisen riitansa riidellyt. Vain tovin hän oli kotona viipynyt, juonut yhden kupposellisen kahvia keittiössä. Vaimo oli sillä välin pakannut hänen tavaransa. Ei noita paljoa ollut kertynyt, vain pari muovikassillista. Hän oli lähettänyt nuo kassit taksin mukana äitinsä luo. Hän noutaisi ne sieltä joskus, jos niitä tarvitsisi. Ei ollut ollut vaimokaan puheliaalla tuulella. Ei kai heillä ollut mitään puhumista keskenään. Vieras mies oli nököttänyt olohuoneen sohvalla jotenkin typertyneenä, tuijottanut telkkaria. Mitähän heistäkin oikein tulee, ihmetteli Eerikki silloin huvittuneena. Ei hän tuntenut mitään eron haikeutta. Eerikki havaitsee nyt rannalla pikkuisen, harmaan rakennuksen. Hän arvelee

tuon mökin kuuluvan Jaakopille ja soutaa sitä kohti. Saunomaanhan Jaakoppi on häntä pyytänyt sekä hirvipeijaisiin. Ja eikös tuo pentele pontikkaakin ryypyn luvannut. Kyllähän Eerikille nyt ryyppy maistuisikin, krapula kun on. Alkuun Eerikki soutelee aivan hiljakseen, tiiraa vielä kalapyydyksien merkkejä vedestä. Mutta jano yltyy nopeasti. Nyt tulee äkisti mieleen, että jospa Jaakoppi oikein kunnon kännin tarjoaisi, oikein pontikkahumalan. Hyvin vilkkaasti liikkuu nyt pieni vene aalloilla, hankaimet kitisevät iloisesti, aironlavat roiskivat vettä. Kiivain, innostunein vedoin Eerikki pärskii veneen laiturinvirkaa tekevän kivikasan viereen, riuhtaisee sen rannalle niin että on itse jäädä veneen alle. Hän vilkaisee puolilahoa rantasaunaa, löytää nyt polunpään ja köpittää metsään. Eerikki löytää helposti Jaakopin mökin, seisahtuu sitä hetkeksi ihailemaan, astelee sitten rapuille. – Huhuu, hän siinä huhuilee, koputtaa ovea rystysillä. – Onko täällä ketään kotosalla. Huhuu. Kukaan ei avaa uksea, ei vastaa huhuiluun. Vahtikoiraakaan ei näy pihalla. Savupiippu ei tupruta savua. Ei näy yhtäkään päätä mökin ainoassa ikkunassa. Jokin eläin vilahtaa nyt aitan takaa metsään piiloon. Jänis vai kettu? Ajokoirako? Ei Eerikki kykene eläintä tunnistamaan, näkee sen vain vilaukselta. Eerikki katsoo mökkiä pää kallellaan, nyökkää kohta hyväksyvästi. Aivan samanlaisen mökin hän haluaisi itselleen, pienen ja vaatimattoman torpan metsän suojasta, jonkinlaisen piilon minne paeta ihmisten katseilta, puheilta. Paikan pitäisi kuitenkin sijaita siksi likellä asutusta, että voisi helposti käydä kauppaa riistaeläimillä, samalla reissulla ostella suoloja, maltaitakin ehkä, panoksia pyssyyn. Työpaikallekaan ei tarvitse Eerikin enää mennä. Eivät olleet pomot tykänneet hyvää hänen viikkoja kestäneistä rokulikausistaan. Työttömyyskorvauksia voisi jonkin ajan kuluttua nostella pankkiautomaatista. Eerikki huomaa nyt, ettei mökin ulko-ovessa ole lainkaan lukkoa. Hän vetää varovasti oven auki, kuikuilee oviaukossa hetken, astuu sitten kynnyksen yli.

– Huhuu, hän huutaa. – Ho hoi. Onko täällä ketään. Ei hiiskahdustakaan kuulu. Hän astuu peremmälle, tutkii mökin nyt myös sisäpuolelta, on aivan tyytyväinen näkemäänsä. Hän istahtaa sängynlaidalle, miettii missä mahtaa Jaakoppi lymyillä. Metsälläpä tietysti, hän pian arvaa. Ellei sitten ole hirvenlihoja vielä myymässä. Äkisti Eerikki hätkähtää, nousee seisaalleen, astuu pari hätäistä askelta ovea kohti, pysähtyy miettimään: Näinköhän sitä saisi toisen asunnossa luvatta kuleksia? Hän tuumii tuota tovin, kohauttaa harteitaan. Arvaamattomia ovat korpimetsien lait ja asetukset, sen hän on huomannut jo aikaa sitten. Nyt hän huomaa seinässä törröttävän puukon ja siihen lävistetyn paperin. Hän tulee hyvin uteliaaksi, tutkii paperia, hypelöi sitä, yrittää lukea tekstiä mutta ei tahdo saada siitä tolkkua. Hän koettaa nyt vetää puukon irti seinästä, mutta puukko törröttää tiukassa, ei hievahdakaan. Hän luopuu tuosta työstä, keplottaa paperin puukonkahvan läpi. Viillot paperissa kasvavat reilusti, mutta aivan luettavaa teksti silti on. Eerikki lukee ja kasvoilla virne leviää mitä pidemmälle hän pääsee. Mökkihän on jo melkein hänen. Nyt askeltaa Eerikki hetken mökissä eestaas isännän askelin, mittaa katseella seiniä. Hän asettaa paperin huolellisesti entiselle paikalle, jää odottamaan Jaakopin paluuta. Mutta aloillaan hän ei nyt kykene olemaan, astuu hetikohta ovelle tiiraamaan, mutta Jaakoppia ei näy palaavaksi. Kohta hän tutkii mökin uudelleen entistä tarkemmin. Ei hän sille kummempaa rahallista arvoa osaa arvioida, mutta järin suuresta summasta ei liene kyse. Jakun Jaakoppi palattuaan tarjoaisi mökkiä myyntiin, hän muka hämmästyisi täysin, valittaisi jo etukäteen aikojen ankeutta, varojensa vähäistä määrää, mikä tosin aivan totta onkin. Kamarissa on kiljutonkka, kyökissä ämpärissä samaa juomaa. Molemmissa tonkissa on juoma jo loppuun käynyttä. Pontikaksi se olisi pitänyt keittää, arvelee Eerikki kuin asiantuntija, vaikka ei itse kuunaan ole pontikkaa keittänyt.

Hän koukkaa ämpäristä mukillisen ja juo. Kohta hän juo toisenkin mukillisen. Hän astuu taas ulko-ovelle. Kovin pitkälle reissulle tuntuu Jaakoppi lähteneen. Josko tuo enää palaakaan, hän ajattelee ja hymyilee tuolle ajatukselle. Kamarissa oleva komero on häneltä vielä penkomatta ja hän ryhtyy tuohon työhön nyt. On vaatteita, on rojua, mutta lopulta rytkyjen takaa paljastuu pontikkapullojen iloinen rivistö. Hän ottaa pulloista yhden, nakkaa mukista kiljut rapuille, kaataa lorauksen ja juo, yskii, nyökyttää sitten hyväksyvästi päätään. Hän kaataa mukiin toisenkin lorauksen ja juo. Hän noutaa veneestä reppunsa, vetää samalla veneen syvemmälle kuivalle. Takaisin tultuaan hän tutkii kellarin sekä aitan, löytää runsaasti ruokaa, sekä aitasta pienoiskiväärin. Hän huvikseen tähtäilee tuolla kiväärillä metsää ja taivasta. Varis lentää sattumalta tähtäimen eteen ja hän tussauttaa sen hengiltä. Höyhenet pöllyävät ilmassa ja varis rojahtaa maahan. Pikkulinnut lakkaavat laulamasta. Eerikki vie aseen takaisin aittaan, sulkee uksen. Hän on hieman pahoillaan variksen puolesta. Ei hän ollut osannut arvata että ase olisi ladattu. Eerikillä on vähän nälkä. Jaakopin kellaria tai aittaa hän ei arvaa lähteä penkomaan. Hän syö repusta osan eväistään, säästää loppuja aamuksi. Pontikka maistuu hänelle vielä, eikä hän sen suhteen kursaile. Hän ottaa suoraan pullosta ryypyn, toisenkin, vie pullon mukanaan sängyn vierelle. Hän kellahtaa selälleen petiin, katselee kattoa, virnuilee älyttömänä. Äkisti hän nukahtaa. Kotvasen kuluttua Eerikki jo taas herää. Joku, tai jokin raapii ulko-ovea. Hän nousee äänettömästi, ottaa Jaakopin haulikon seinältä, löytää siihen panoksia, hiipii ase sojossa ovelle ja potkaisee uksen auki. Ajokoira säikähtää, perääntyy pari metriä, tulee sitten nuuskien varovasti lähemmäksi. Se nuuskaisee Eerikin jalkaa, sitten tämän ojennettua kättä, jolkottaa sitten tämän ohi sisälle, nuuskii keittiön nurkista makupaloja, ei noita montakaan löydä, palaa Eerikin luo, nuolee tämän kättä. Eerikki antaa koiralle eväistään osan. Koira ahmii ruuan, heiluttaa häntää. Eerikki ottaa ryypyn pontikkaa, katsoo koiraa, hymyilee sille. Koiraa istuu nurkkaan. Sillä kai on siinä makuusija. Eerikki nakkaa sille loputkin eväistään. Saisihan hän Jaakopin aitasta aamupalaa. Koira syö leivät.

Eerikki ottaa vieläkin yhden ryypyn, käy makuulle ja nukahtaa tuota pikaa. Yöllä koira ryömii sänkyyn, käpristyy kerälle jalkopäähän.

Mies halusi nukkua

1.

Mies halusi nukkua. Hän olisi halunnut vaipua sikeään, levolliseen uneen, kuorsatakin vähän. Ja mies myös yritti nukkua, koetti minkä taisi. Hän noitui nukkemattia luokseen vihan vimmalla, puristi silmäluomia kiinni niin että kipeää teki, puri hampaita yhteen leukaluut hellinä, rukoili ja kiroili vuorotusten. Hän laski lampaita, ynnäsi toisinaan lampaan papanoitakin, mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Mies oli väsynyt, levoton ja jo masentunutkin. Useaan yöhön hän ei ollut kyennyt kunnolla nukkumaan. Oli hän toki toisinaan torkahtanut muutamaksi minuutiksi, joskus puoleksikin tunniksi, mutta oli sitten aina herännyt säpsähtäen, otsa ja paita hiestä märkinä. Mies halusi nukkua. Kunpa hän olisikin kyennyt nukkumaan sikeästi edes yhden yön. Mutta nytkin kello läheni jo neljää aamulla ja mies oli yhä hereillä. Kuuden aikaan tuo pirun vekkari pirisisi, ilmoittaisi siten miehelle työpäivän alkavaksi. Aivan turhaan ilmoittaisi, sillä hereillähän mies jo olisi. Aikoinaan mies oli toiminut metsurina, mutta enää ei terveys kestänyt sitä työtä. Oli selkä ruvennut reistaamaan, iskiaskin vaivaksi asti. Maha tahtoi mennä kuralle yhtenään. Olivat viisaat lääkärit kehottaneet häntä etsimään kevyempiä töitä, eivät olleet eläkkeelle laskeneet, vaikka hän oli yrittänyt sitäkin vihjata. Lopulta mies oli ottanut neuvosta vaarin, eronnut metsurin työstä. Mutta ei hän vielä ollut löytänyt mieleistään työtä, kevyttä työtä missä saisi toimia itsekseen. Nykyisin mies tienaa elantonsa kunnassa urheilupaikkojen hoitajana. Talvisin virkaan kuului jäädyttää ja kolata kiekkokaukaloita, pitää paikkoja siistinä, kesäisin leikellä nurmikoita ja haravoida. Tuokin työpaikka on vain velvoitetöitä, mutta vuodenkin jopi tuntui monasti toivottoman pitkältä. Ei hän viihtynyt työssään, ei ollut viihtynyt alun alkaenkaan. Hänen työtoverinsa olivat järjestään nuoria, terveitä urheilijoita, opin saaneita ja taitavia. Hän oli ainoana yli

viisikymppinen ja oppimaton, vailla koulusivistystä, terveyskin jo heikko. Ei hän tuntenut kuuluvansa tuohon porukkaan. Useimmiten hän olikin vaan toisten tiellä, yritti toki väistellä syrjään, mutta ei aina oikein hyvin ennättänyt. Oli hän viime aikoina harkinnut useinkin ryhtymistä uudelleen metsuriksi, silläkin uhalla että terveys tuosta rapistuisi lopullisesti. Metsissä hän tunsi viihtyvänsä, varsinkin suurien kuusipuiden katveessa. Siellä hän oli kuin kotonaan. Metsissä ei monikaan turhia nirsoillut. Ei siellä kukaan kiinnittänyt huomiota pikkuasioihin, vapiseviin käsiin tai verestäviin silmiin, ei kukaan udellut oppiarvoa tai urheilusaavutuksia. Jos joku häntä metsässä joskus paheksuvasti katsoikin, oli se yleensä hirvi taikka jänis, jolla oli aivan omat ja toisenlaiset ongelmansa. Toiset metsurit eivät aivan pienestä huomautettavaa keksineet. Hän arveli usein, ja arvelee kyllä muuten nytkin, että voisihan hän näin vanhempana ottaa työnteon jo leppoisammin. Huhkisi vaan vähän, keittelisi sitten kahvia nuotiolla, söisi savukylkeä ja hapanleipää ja voita, kaataisi sitten jonkun puun. Tuo haave saa nyt miehen hetkeksi hymyilemään. Samassa kuitenkin yltyvät rotat keittiössä nahistelemaan keskenään. Äänistä mies päättelee, että puolenkymmentä niitä kyökissä nytkin on murusista taistelemassa. Mies asustaa hirsistä kyhätyssä mökissä. Kaupunkiasunnon vei aikanaan pankki. Mökin hän sai hyvin halvalla, sillä tontti sijaitsee lähellä kaatopaikkaa. Milloin tuuli kävi kaatopaikan suunnalta, oli löyhkä kuvottava. Mutta hajuista mies ei suuriakaan piitannut. Vanha oli jo myös tuo mökki ja rapistunut. Parempaakaan ei säästöillään saanut, eikä ollut varoja remontoida. Mökin seinät on joskus aikoja aikaisemmin sisäpuolelta peitetty kovalevyllä, jonka päälle on vielä liimattu kukallinen tapetti. Hirsien vakojen ja kovalevyn väliin jäi juuri rotan mentäviä käytäviä. Ne juoksivat siellä kai kilpaa, rapistelivat yökaudet. Hän oli joskus kuunnellut niitä korva seinässä kiinni, yrittänyt sitten osua vasaralla rottaa kovalevyn läpi. Mutta vikkeliä nuo otukset olivat, pirun vikkeliä. Ei niihin osumaan sattunut edes vahingossa. Yhtäkään rottaa hän ei sillä keinolla hengiltä saanut.

Helposti rotat järsivät kovalevyyn reikiä, joista pääsivät sisälle mökkiin mellastamaan. Lattianrajassa ja varsinkin nurkissa oli koloja miltei vieritysten, joita rotat kaiken aikaa järsivät suuremmiksi. Alkuun hän oli yrittänyt tukkia noita koloja puukapuloilla ja laudanpätkillä, mutta nyt olivat jo tukkeetkin järsitty puruksi. Monastikin mies oli kyllä suunnitellut esteitä rotille, peltilevyjä, katiskaverkon kaistaleita, mutta ei hän ollut koskaan päässyt kunnolla tuumasta toimeen. Ei hänellä ollut enää riittävästi tarmoa. Kun mies kesällä oli muuttanut mökkiin asumaan, ei hän silloin ollut nähnyt rotista vilaustakaan, eikä kuullut vikinää, rapinaa. Vasta syksy ajoi rotat koloistaan ihmisten riesaksi asumuksiin. Oli hän niitä myrkyttänyt, oli virittänyt loukkuja nurkkiin ja oli kyllä onnistunutkn tappamaan ison määrän rottia. Mutta solkenaan niitä kipitti kaatopaikalta tappettujen tilalle lisää, tulivat mökkiin asumaan entistä ovelampina, entistä ärhäkkäämpinä. Kerran syksyllä hän oli käynyt kaatopaikkaa hoitavan miehen puheilla ja tivannut tältä, että mikä piru kun eivät siellä saa rottia tapetuksi, myrkytetyksi. – Ei niille mitään mahda, oli tuo kummallinen, itsekin melkoisesti rottaa ulkonäöltä ja muutenkin, muistuttava mies sanonut. – Immuuneiksi ne tulevat, immuuneiksi. – Vai immuuneiksi. – Ninpä, immuneiksi, oli ukko vielä vakuuttanut, lampsinut sitten jotain jätekasaa tonkimaan. Ei hän tuota ukkoa ollut tuon enempää halunnut vaivata. Eräänä hyvin varhaisena aamuna mies oli herännyt kesken uniensa outoon tunteeseen. Oli kuin jotain olisi liikkunut peiton alla, kutittanut häntä jalkapohjasta, näykännyt pikkuvarvasta, koettanut tunkea sisään paidan alle. Jotain outoa, jotain karvaista. Hän oli kiskaissut äkisti peitteen syrjään ja nähnyt rottia. Vikkelästi olivat nuo otukset hypänneet alas sängystä, luikkineet koloihinsa. Ne kai säikähtivät miestä yhtä paljon kuin mies niitä.

Silloin hän oli sytyttänyt sähkövalon ja makoillut siitä lähtien joka yö kirkkaassa valossa, onnistunut vain toisinaan torkahtamaan pieneksi toviksi. Alati häntä vaivasi tuo tunne, että rottia kipusi sängylle hänen viereensä. Nykyisin hän ei saanut rauhaa kodin ulkopuolellakaan, säpsähteli missä kulkikin, oli näkevinään rottia kaikkialla. Työpaikalla ei päivisin tahtonut pysyä valveilla, illalla ei kuitenkaan kyennyt nukkumaan. Rotat seurasivat häntä linja-autoon, baariin, kadulle, puistoon. Mies siis halusi nukkua. Hän yrittää yhä saada unta, mutta ei oikein uskalla nukahtaa. Hän makaa selällään vuoteella, toljottaa kattolamppua, vilkuilee usein ympärilleen etteivät rotat pääse häntä yllättämään. Mökissä ei kovin lämmin ole, ehkä noin puolitoistakymmentä astetta. Paksua täkkiä mies tarvitsee taretakseen, ja hän tunnustelee tuon tuostakin käsillä ettei peiton alle ole jo rottia ennättänyt. Nyt jo taas saattaa havaita aamun alkaneen, vaikka aurinko ei nousisi vielä moneen tuntiin. Lehdenjakajan auto köhii jo postilaatikolta toiselle. Mies nousee vuoteenreunalle istumaan, tuijottaa vastapäistä seinää apein ilmein. Hän on täysissä pukeissa, vain palttoo päälle ja myssy ja hän voisi lähteä töihinsä. Tumma parransänki työntyy leuasta jo parin millimetrin mittaisena. Tukka on takkuinen ja likainen, niskapuolelta pitkä, päälaelta jo tiessään. Hiki on liimannut hiukset toisiinsa kiinni tupoiksi. Ohimon verisuonet ovat pullistuneet näkyviin. Silmät verestävät. Suu on vain tiukka, kapea viiva. Mies astelee nyt keittiöön, säätää pienen sähkölieden toimimaan. Liedellä on kuhmuinen kahvipannu. Illalla hän on mitannut siihen veden, rontannut kahvinporoja joukkoon. Hetkeksi hän nojautuu lieteen, ottaa käsillä seinästä tukea. Lämmittää mukavasti rintaa, tuo liesi. Hän siinä nojaillessaan ajattelee vaimoa, jota hänellä ei ole, ei ole kuunaan ollutkaan. Mielikuvitus hänelle nytkin loihtii vaimon, hellän ja huolehtivaisen naisen. Juuri nyt tuo haaveiden nainen on pulska, toisinaan on hän hyvinkin laiha. Nyt on hänellä vaaleakutrinen vaimo, joskus on hällä aivan pikimusta tukka. Mutta vaikka vaimon ulkomuoto saattaa yhdessä yössä muuttua aivan toiseksi, niin jostain hän tietää että tuo on juuri hänen vaimonsa, kaikista vaimoista parhain. Hän istahtaa pöydän ääreen. Tuntuu hetken aikaa oikein hyvältä, mutta ei hän nyt käsitä mistä tuo hyvä mieli äkisti tuli, ei hän saa äskeistä ajatusta mieleensä

vaikka yrittää. Kuin unta koettaisi tavoittaa mieleen. Tuo mielikuva vaimosta häipyy taas hämärään, jättää kaipuun jälkeensä. Hän on illalla unohtanut pöydälle ranskanleivän, tuoreen, repeakuorisen, herkullisen. Nyt on tuosta leivästä jäljellä vain käärepaperin riekaleita ja muutama murunen. Itse leipä on lattialla, pöydänjalan vieressä. Rotat ovat nakertaneet sen kannikaksi. Kyllä nyt vituttaa taas. Veri pakkaa päähän niin että otsaan sattuu. Hän puree puolimätiä hampaitaan vastakkain. Kipeytyvät nekin. Jotain kirosanan tapaisia suusta kuuluu. Hän potkaisee leivänkannikan nurkkaan. Heti ilmestyy pieni, kiiluva silmäpari rotankoloon. Raivo laantuu yhtä äkisti ja hillitysti kuin on alkanutkin. Paine ohimossa hellittää. Hän asettaa kyynärpäät pöydälle, laskee päänsä kämmenien varaan. Niin hän haluaisi olla siinä kauan, torkkua edes. Mutta rottien vikinä herättää hänet siitä oitis kohta. Kolme rottaa on jo nahistelemassa leivästä. Ne koettavat häätää toinen toistaan pois ruuan luota, vikisevät kimeästi milloin saavat naarmun nahkaan. Hän paiskaa tyhjän kahvimukin rottia kohti. Ne väistävät helposti, kipittävät eri suuntiin ja livahtavat koloihinsa, mutta kääntyvät sitten kurkkimaan miestä. Kahvi kiehuu jo liedellä, kuohuu samassa hellalle. Mies nostaa kahvipannun pöydälle, sammuttaa lieden. Hän löytää toisen mukin, kaataa sen täyteen kahvia. Nesteen pinnalla kelluu rotan ulosteita. Pari rottaa on jo taas ennättänyt leivänkannikan kimppuun. Hän sihtaa niitä hetken, arvioi etäisyyttä, paiskaa sitten kahvipannun otuksia kohti. Aivan pannu ei osu kohteeseen, mutta kiehuvaa nestettä roiskuu rottien päälle. Ne juoksevat hetken eestaas villisti, eivät tahdo osua koloihinsa. Mies vauhdittaa niitä viskomalla rottia kaikilla käsiinsä osuneilla esineillä. Sirpaleiksi lentävät lautaset ja lasit, nurkkaan kolisevat kattilat ja kulhot ja ne niukat eväät mitä hänellä vielä ruokana on. Viimeisenä käteen sattuu tyhjä viinapullo, joka kuitenkin luiskahtaa kädestä ja lentää läpi ikkunan ulos. Pakkasilma täyttää nopeasti keittiön.

Mies astuu ikkunan luo, koskettaa sormilla rikkinäistä ikkunaruutua, kallistaa päätään puolelta toiselle, rypistää otsaa, on aivan kuin ei ymmärtäisi mitä on tullut tehdyksi. Sinä aamuna mies ei menekään töihin.

2.

Mies kyykkii nyt polvillaan keittön lattialla, on ollut samassa asennossa jo noin puoli tuntia. Jaloista on tunto kadonnut, selkää särkee. Hikikarpaloita valuu noroina. Aamulla mies oli katkaissut metsästä kuusenoksia, raahannut niitä sylillisen keittiöön. Noista oksista sekä kahdesta jakkarasta hän oli rakentanut näkösuojan keskelle lattiaa, asettanut esteen eteen syötiksi loput ruokansa; leivänkannikan, vähäisen nokareen voita, avannut rasian sardiineja sekä hernekeittopurkin. Itse mies jäi vaanimaan tuon esteen taakse, on kaiken aikaa valmiina loikkaan. Vielä rotat kuitenkin karttavat risujen takana väijyvää miestä. Ullakolta mies oli löytänyt lasin ikkunaan, mutta ei hän ollut viitsinyt asentaa sitä paikalleen. Hän oli tukkinut reiän pahvilla. Tuokin välttää hänelle nyt oikein hyvin. Nyt yksi uskalikko rotta lähestyy ruokia. Mies risujen takana jännittyy. Rottalla on nälkä. Sen kuono vapisee, nuuskii tuoksuja, hernerokka, kalaa. Se toki kyllä vaistoaa vaaran, mutta ei kykene vastustamaan kiusausta. Se kipittää ruuan luo, työntää kuononsa herherokkaan. Samassa mies hyökkää risujen takaa. Rotta jää käden alle, rimpuilee ja puree miestä sormeen. Mies ei hellitä otetta, varoo puristamasta rottaa kuoliaaksi. Hän ottaa tuon rimpuilevan otuksen kouraansa, vie kamariin. Hän oli jo aamulla tehnyt ohkaisesta nailonnarusta rotalle hirttoköyden. Narun toinen pää on sidottu katossa törröttävään naulankantaan. Nyt hän pujottaa rotan silmukkaan, kiristää tiukalle. Rotta sätkii, ei pääse irti. Sen ruumis taipuu kiepille, mutta mies nykäisee sen hännästä suoraksi. Rotta irvistää miehelle ja mies irvistää takaisin. Rotta yrittää etukäpälillä vapautua silmukasta. Mies vetää rottaa hännästä entistä kovempaa, sohii sormella rotan käpäliä irti narusta.

Mies tuntee tekonsa oikeutetuksi. Rotta kituu silmukassa muutaman minuutin, kuolee sitten. Sen jyrsijän hampaat törröttävät kuonossa keltaisina, yhä vielä jotenkin uhkaavina. Hän irrottaa rotan silmukasta, jättää sen keskelle lattiaa pelätiksi, varoitukseksi sen lajitovereille. Hänen aikomuksena on pyydystää nyt toinen rotta, mutta keittiöön jääneet ruuat on miltei kaikki jo syöty. Puolen tusinaa rottaa siinä ahmii kuin porsaat kaukalolla, kipittävät koloihinsa kun mies astuu keittiöön. Miltei tyhjä rokkapurkki vierii hitaasti pöydän alle. Muutaman minuutin mies vielä väijyy, kyllästyy sitten. Rotat eivät tule lähelle häntä, eikä hänellä ole enempää ruokaa millä niitä houkuttelisi. Kamarissa rotat syövät pelätiksi tarkoitettua, hirtettyä rottaa, repivät lihaa ja suolia, nahistelevat noista makupaloista. Mies istuu sängynlaidalle miettimään parempia keinoja, katsoo silmät tihrussa raatoa repiviä rottia. Nyt erkanee tuosta rottajoukosta pari isokokoista otusta, uhittelevat miestä kohti. Välillä nuo rotat nousevat takajalkojen varaan, irvistävät. Mies nousee rivakasti, polkee jalalla lattiaa, kiroaa, karjuu. Rotat perääntyvät. Mies käy selälleen vuoteeseen. Mies muistaa nyt nähneensä kerran erään miehen, juopon miehen, korvattoman miehen. Hän oli tuon miehen nähnyt joskus nuorena ravintolassa, katsellut tätä salaa, tullut uteliaaksi, oli lopulta mennyt tiedustamaan, että missä ovat miehet korvat nyt. Oli silloin korvaton mies kertonut hälle näin: Oli hän juovuksissa kompuroinut laitakaupungilla, kapakasta tulossa. Oli hän mennyt erään talon kellariin nukkumaan. Oli hänellä ollut vielä tuhti ryyppy pullossa viinaa. Oli siksi unesta tullut sikeä, sammunut oli. Kun oli hän lopulta herännyt, oli kipu ollut sietämätön. Oli vain vaivoin hän päässyt kontalleen, oli nähnyt tuon kurjan näyn, kivun syyn. Oli useita rottia pyörinyt hyörinyt hänen ympärillään. Olivat purreet häntä, raapineet häntä, olivat koettaneet hänet elävältä syödä. Oli hän onnistunut viimeisillä voimillaan kompuroimaan ovelle, oli kadulle kaatunut, oli tuskasta huutanut. Olivat jotkut ihmiset tuon huudon kuulleet, olivat rientäneet auttamaan. Olivat häätäneet rotat pois, olivat sairasauton hälyttäneet apuun. Oli hän vasta seuraavana päivänä tullut tajuihinsa sairaalassa, oli itsensä peilistä nähnyt. Oli nenä häitä puuttunut kokonaan, sekä korvat. Oli ruumiissa ollut paljon haavoja, kasvoissa vasiten. Oli nenä hälle tehty muovista sittemmin, ehkä

korvalehdetkin joskus tehtäisiin. Tuo juttu muistuu nyt miehen mieleen ja hän pelkää että hänelle kävisi samoin kuin korvattomalle miehelle. Arkana hän nyt astelee ovelle. Rotat väistävät häntä, mutta vain vähän, jäävät parin metrin päähän killittämään. Mies pakenee ulos, paiskaa oven perässään kiinni. On kuulas ilma, ei kovin kylmä. Maata koristaa ohkainen lumiharso. Mies seisoo hetken rapuilla, miettii otsa tuimissa rypyissä. Nyt hän astelee liiteriin. Hän löytää sieltä moottorisahan, ravistaa sitä. Tankki on vielä liki puolillaan bensiinä. Nyt astelee hän jo takaisin, menee kamariin. Hän avaa tankista korkin ja lykkää korkin taskuun. Hän kaataa sahasta bensiinin lattialle, roiskii seinille. Suunnittelematonta on tuo touhu, vailla mieltä. Bensiiniä roiskuu vaatteille, kengille. Lähellä öljykaminaa bensiini lämpenee, kaasuuntuu. Hän pitää vielä moottorisahaa sylissään. Sen hän pelastaisi, ei mitään muuta. Hän kaivaa tulitikut taskusta, raapaisee tikun liekkiin, nakkaa sen lattialle. Bensiini syttyy heti, tuli leviää paljon äkimmin kuin mitä osasi ennustaa. Öljykaminan luona liekit kurkottavat heti kattoa nuolemaan. Mies hätääntyy, perääntyy. Tuli käy kiinni kenkiin, housuihin, hamuaa paidanhelmaa, koettaa tukkia myös kulkuväylän ulos. Vielä jää aivan kapea sola liekkien ja seinän viereen. Hän juoksee solaa kohti ulko-ovea. Savu tunkee silmiin, kuumuus kärventää silmäripset, kulmakarvat. Hiukset syttyvät samassa tuleen. Nylonpaita sulaa päälle. Hän törmää päin ovenkarmia, kaatuu selälleen. Moottorisaha jää rinnan päälle. Tankista valuu bensiiniä kaulalle, rintamukselle. Hän lykkää sahan pois päältään. Se kolisee vasten kaminaa. Hän pääsee vielä uudelleen jaloilleen. Vaatteet palavat jo ilmiliekeissä. Hän juoksee ulos, kaatuu maahan, kaapii molemmilla käsillä ohutta lumiharsoa päälleen. Hän kierii muutaman metrin kauemmaksi mökistä, sitten voimat uupuvat. Tuska on kuvaamaton. Hän voihkii, nyyhkyttää, huutaa suoraa huutoa kunnes tajunta sammuu. Sisällä mökissä vilistävät, vikisevät rotat. Useat niistä pakenevat onkaloihin ja sitä kautta ulos. Muutamia jää liekkien saartamaksi ja ne kärventyvät hengiltä. Nyt räjähtää öljykamina, viskoo kuumaa polttoöljyä ympäriinsä. Tuli saa siitä

hirmuisen voiman. Kuumuus pirstoo ikkunat, paiskoo oven saranoiltaan. Liekit saavat lisää happea ja kasvavat vielä. Ne työntyvät aukoista ulos, hamuavat jo sijaa pärekatosta. Läheisistä puista sulaa lumi ja kipinäkuurot etsivät oksista kytemissijaa. Mökin katto sortuu. Liekit pelmahtavat tavoittamaan taivasta, mutta madaltuvat sitten nopeasti. Nyt ne eivät enää tavoita metsänreunasta tulenruokaa. Paloauto tulee paikalle, köröttää ja vaappuu huonoa pikkutietä, pysähtyy pihalle. Palomiehet kiirehtivät tutkimaan roihua, mutta mitään ei mökin pelastamiseksi voida tehdä, eikä tuli uhkaa enää levitä. Nytpä pannaankin tupakaksi. Palopäällikkö kumartuu tutkimaan kärventynyttä miestä. Tämä palaa tajuihinsa, irvistää tuskissaan, tarraa kiinni palopäällikön käsivarteen, kähisee: – Paloivatko ne kaikki? Kuolivatko ne jokikinen? Palopäällikkö katsoo miestä silmät sirrillään, vilkaisee sitten hiljakseen hiipuvaa roihua, tavoittelee ääneensä myötätuntoa, sanoo: – Kyllä kaikki on palanut mitä on sisälle jäänyt. – Hyvä, sähisee mies. Palopäällikkö tuijottaa miestä tuimana, ei ole aivan varma kuuliko oikein. Nyt hän katsoo taas kokkoa, rypistää kulmiaan, epäilee murhapolttoa. Kärventynyt rotta kierii maassa pienen matkan päässä. Palopäällikkö tallaa sen kuoliaaksi. Palanut mies näyttää näkevän tuon teon ja palopäälliköstä näyttää nyt kuin mies hymyilisi. Poliisi pitää paikalle saada, ajattelee palopäällikkö, astelee kohti autoaan, on harmistunut. Tutkimuksia ja kuulusteluja olisi kai edessä. Sairasauto tulee nyt paikalle, vie palaneen miehen muassaan. Mies kuitenkin kuolee tovin perästä. Liekit pienenevät, hiipuvat hiillokseksi. Nyt on kokko palanut loppuun, mökki

kadonnut kivijalkaa myöten. Savupiippu on vielä pystyssä, näyttää kummallisen korkealta

Kirjasta Mies halusi nukkua

"‘Kevät sulattaa kyllä luut’, nauraa Saimi. ‘Tiedä näkeekö tässä enää kevättä’, huokaa mies."

Mökissään yksin elävän Aapon elämä on sekä yksinkertaista että vaikeaa. Perhettään hän näkee ani harvoin, eikä hän oikeastaan näe juuri muitakaan. Onneksi naapurissa asuu Saimi, joka jaksaa pitää huolta. Onhan hän jo yhden aviomiehen nähnyt kulkevan hautaan eikä ole elämän mutkista moksiskaan.

Pekka Lempiäisen novelli "Rikkinäinen lanka" on tutkielma ystävyydestä ja pienten eleiden merkityksestä. Mies halusi nukkua -novellikokoelman elämänmakuiset novellit paljastavat elämän ironisuuden arjen ja yllättävien ihmissuhteiden kautta. Koomiset tarinat sekoittavat huumoria, realismia ja kaikkea siltä väliltä.